Kirj. Glenn Miller
Vuonna 1976, asuessani Sitkassa Alaskassa, aloin ihmetellä, miksi palestiinalaiset ja juutalaiset taistelivat Israelin maasta. Luin kaiken, mitä sain käsiini, jotta voisin ymmärtää, miksi kaksi kansallisuutta taisteli pienestä maatilkusta Lähi-idässä. Mitä enemmän luin, sitä enemmän asetuin juutalaisten puolelle, sillä Israelin maa on heidän muinainen kotimaansa. Maailmankaikkeuden Luojan käsi oli varmaankin päälläni ja Hän ohjasi tietäni jo ennen kuin todella tunsin Häntä tai halusin päästä kävelemään Israelin maaperällä.
Vuonna 1980 kohtasin juutalaisen miehen, joka uskoi, että Jeshua oli Messias, ja meistä tuli heti ystäviä. Phil Schmitt oli harmaantunut alaskalainen kullankaivaja. Hänellä oli hyvin pitkät hiukset ja ZZ Top -tyylinen pitkä parta. Päädyin kaivamaan kultaa hänen kanssaan kahteen otteeseen vuosien 1980 ja 1983 kesinä. Phil puhui monina iltoina ortodoksijuutalaiselle ystävällemme Robille siitä, miksi Jeshua on Messias. Se oli ensimmäinen kerta, kun olin tekemisissä vakaumuksiltaan erilaisten juutalaisten miesten kanssa ja voi pojat, mitä oivalluksia sainkaan. Kumpikin heistä vietti kesät Alaskassa kultaa kaivaen, mutta heillä oli asunto Jerusalemissa, jonne he yrittivät menestyksettä taivutella minua tulemaan heitä tapaamaan talvella. Parikymppisenä minulla ei ollut pienintäkään halua lähteä kauniista Tyynenmeren luoteisosasta, mutta lopulta Adonai Elohim teki rakkauteni juutalaisiin ja Israelin maahan aina vaan palavammaksi, ja minulla oli tapana lukea suurella mielenkiinnolla tarinoita Holokaustista eloonjääneistä, ja pysyttelin ajan tasalla Libanonin sodasta ja kaikista mahdollisista Israelia koskevista uutisista.
Matkoillani 1990-luvulla kohtasin enemmän israelilaisia. Yksi erikoisen hyvä kohtaaminen tapahtui pienessä turkkilaisessa kylässä, jossa tapasin nuoren israelilaisen pariskunnan, Orin ja Sharonan, jotka olivat saaneet juuri suoritetuksi palveluksensa Israelin Puolustusvoimissa ja olivat nyt lähteneet matkustelemaan niin kuin israelilaisilla oli tapana armeijapalveluksen päätyttyä. Söin päivällistä heidän kanssaan ja näin heitä parissa seuraavassa Välimeren kylässä suunnatessamme itään päin. Orin juuret olivat Tunisiassa, mutta hän oli syntynyt ja kasvanut Rishon Letsionissa. Sharonan suku oli irakilainen ja hän oli kasvanut Jerusalemin saksalaisessa siirtokunnassa. Tuolloin en päässyt vielä matkustamaan Israeliin, mutta sitten kun pääsin, tapasin heitä ja olen käynyt heidän luonaan joka kerta, kun minua on siunattu Israelin matkalla.
Oli elokuun 19. päivä vuonna 2003, kun saavuin ensimmäisen kerran Jerusalemiin. Käydessäni Suuren Kuninkaan kaupunkiin ensimmäinen tunnistamani kohde ei ollut mikään historiallinen tai muinainen maamerkki vaan Sbarron Pizzeria, jossa oli tapahtunut kauhea terroristihyökkäys 9.8.2001, kun olin Alaskassa. Näin paljon valokuvia rakennuksesta, jossa Sbarron pizzeria oli, ja ne olivat piirtyneet pysyvästi mieleeni.
Muistatte ehkä, että vuosi 2003 oli pahin terrorivuosi ja pahin vuosi Israelin turismille. Tai siis vuoteen 2020 mennessä, kun virus pakotti Israelin sulkemaan rajansa. Kaikki eivät ehkä muista, että ensimmäisenä päivänäni Jerusalemissa, 19.8.2003, tapahtui Israelin historian pahin bussissa tehty itsemurhapommi-isku. Oli varmaan Adonai Elohimin tahto ja suunnitelma minun kohdallani, että saavuin hänen kaupunkiinsa tällaisena kriittisenä aikana. Kuljeskelin yksin siellä täällä ja rukoilin hiljaa. Toinen merkittävä tapahtuma Jerusalemiin tulopäivänäni oli, että muslimi Waqf päätti avata taas Temppelivuorelle pääsyn ”uskottomille” eli ei-muslimeille. Syyskuun 29. päivänä 2000 Ariel Sharon nousi Temppelivuorelle ja antoi julistuksia juutalaisten perinnöstä, joita palestiinalaisten puheenjohtaja Yasser Arafat käytti sytyttääkseen Toisen Intifadan, joka tunnetaan myös nimellä Al Aqsa Intifada. Temppelivuori oli ollut suljettu uskottomilta lähes kolme vuotta. Ennen Jerusalemiin tuloani minulla ei ollut aavistustakaan, että pääsisin kävelemään temppelivuorella. Sapatinpäivänä, 23.9.2003, minulla oli tapaaminen erään toimittajaystävän kanssa, jota en ollut koskaan tavannut henkilökohtaisesti. ”Tunsimme” toisemme vain netin kautta. Stan Goodenough tahtoi kirjoittaa kuvauksen Temppelivuoren uudelleen avaamisesta, ja hän oli kutsunut minut sinne esitelläkseen sitä minulle. Hän oli sopinut tapaamispaikaksi Mughrabi portin, josta lähtee ylös asti vievä kävelyluiska. Minun oli määrä tavat hänet aamuyhdeksältä. Nousen yleensä aikaisin. Söin aamiaisen uuden juutalaiskorttelissa asuvan ystäväni Avraham Moyalin kanssa, jonka vuokralainen olin. Käveli sitten Kotelille rukoilemaan ja valmistautumaan päivään. Kun kello läheni yhdeksää, kävelin Mugrabi portille ja kuljin väkijoukossa yhä hiljaa rukoillen ja etsien katseellani Stania. Kun kello oli jo 9:15 ajattelin, että hän tahtoikin tavata minut luiskan yläpäässä. Niinpä menin turvatarkastuksen ja metallinpaljastimen läpi poliisin tarkastaessa pientä reppuani. Pääsin läpi ja nousin kävelyluiskaa, mutta en nähnyt Stania, joten käyskentelin hitaasti edestakaisin hiljaa rukoillen. Kävelin poispäin Al Aqsasta kohti Kalliomoskeijaa. Kiersin sen kolme kertaa ja laitoin sitten käteni sille ja julistin: ”Tämä vuori on Sinun kansaasi varten, jotta he palvovat sinua hengessä ja totuudessa.” Suuntasin sitten kulkuni taas pohjoista kohti ja kysyin Luojaltamme, oliko jotain, minkä Hän tahtoi näyttää minulle tällä kertaa. Mikäli ette jo tiedä, on lain vastaista rukoilla ja pitää hallussaan Raamattua tällä muslimien hallitsemalla alueella.
Vedin esiin pienen taskuraamattuni vasemmasta rintataskustani ja avasin sen umpimähkään. Se avautui Sakarjan kirjasta ja luin jakeen 6:15, jossa sanotaan: ”Kaukana asuvia tulee rakentamaan Herran temppeliä. Niin te tulette tietämään, että Herra [JaHuVeH] Sebaot on lähettänyt minut teidän luoksenne. Niin käy, jos te kokosydämisesti kuuntelette Herran, Jumalanne [Elohim] ääntä.” Kyyneleet nousivat silmiini kun mietin noita sanoja.
Nyt tiedätte, että salakuljetin pienen taskuraamattuni Temppelivuorelle ja rukoilin jatkuvasti ilman että minua häirittiin tai että minut pidätettiin, niin kuin olen kuullut tapahtuneen toisille, jotka ovat ehkä käyttäytyneet haastavammin, kumartuen, polvistuen tai rukoillen ääneen.
Tapasin Staninkin sitten myöhemmin samana päivää hänen kotonaan, josta näki Temppelivuorelle. Kävi ilmi, että hänen luotettava pakettiautonsa ei suostunut käynnistymään sinä aamuna. Se käynnistyi kyllä sitten lopulta, kun olin kohdannut maailmankaikkeuden Kuninkaan. Niin Stan sanoi minulle. Stan ja hänen toimittajakolleegansa Ryan Jones, joka on nykyään Israel Todayn apulaispäätoimittaja, menivät kahdestaan Temppelivuorelle ja kirjoittivat artikkelin, johon liittivät paljon valokuvia. Tunnistin muutamia ihmisiä valokuvista ja tajusin, että me olimme todellakin siellä samaan aikaan.
Ensimmäisen käyntini jälkeen vuonna 2003 tulin yksin vuonna 2005 Jom Teruachin, Rosh Hashanan, Jom Kippurin ja Sukkotin aikana, jolloin olin mukana Jerusalem-marssilla. Vuoden 2008 Lehtimajanjuhlien aikana menin naimisiin samanmielisen morsiameni Amandan kanssa, joka rakasti myös Israelia ja halusi palata kotiin. Hän juuri kertoi minulle, että olen osa Israelia, Israelin huoneen Kadonnut lammas, efraimilainen pohjoisista heimoista, jotka hajaantuivat maailmalle vuonna 722 eKr. Hän oli käynyt Israelissa edellisenä vuonna sisarensa kanssa ja osallistunut retkelle, jossa oppaana oli Avi ben Mordecai. Kun soitin lentoyhtiöön varatakseni liput häämatkallemme Israeliin, heillä sattui olemaan vapaita paikkoja kolme viikkoa Lehtimajanjuhlahäittemme jälkeen. Silloin en heti huomannut, että sen päivän Tooran lukujakso jona lähdimme Yhdysvalloista oli Lech Lecha, jossa Elohim käskee Aabrahamin lähteä isiensä maasta ja mennä ”maahan, jonka minä sinulle osoitan”. Israeliin saapumisemme päivän Toorajakso oli se, jossa Elohim käskee Aabrahamia: ”Nouse ja vaella maata pitkin ja poikin, sillä sinulle minä sen annan.” Emme usko sattumiin, mutta jostain ääliömäisestä syystä en tajunnut, että Adonai halusi meidän ”nousevan ja kulkevan maata pitkin ja poikin” – en vielä!
Seuraavana vuonna palasimme yksivuotishääpäivänämme. Amandalle tämä oli hänen kolmas vierailunsa maassa kolmessa vuodessa. Meidät kutsuttiin Orin ja Sharonan perheen Rosh Hashanan yhteiseen perhejuhlaan ja tunsimme todella kuuluvamme perheeseen! Se oli mahtavaa. Vietimme Jom Kippurin Tsfatissa. Vaelsimme Meron-vuoren laelle ja sen ympäristössä ja törmäsimme siellä ensimmäistä kertaa Israelin kansalliseen vaellusreittiin. Olimme Lehtimajanjuhlan Jerusalemissa ja osallistuimme taas Jerusalem-marssiin, ja vaelsimme muutenkin ympäri kaupunkia ja maaseutua.
Vasta luettuamme Judith Galblum Pexin kirjan nimeltä ”Walk the Land – A Journey on Foot through Israel” (Kulje maassa – Matka jalkapatikassa Israelin läpi) tajusimme vihdoin, että Adonai Eloheinu tahtoi meidän todellakin kulkevan maata pitkin poikin, etelästä pohjoiseen, idästä länteen. Päätimme tehdä tuon matkan keväällä 2018. Alkaisimme vaelluksemme Danin kibbutsilta lähellä Libanonin rajaa ja suuntaisimme sieltä etelään Israelin kansallista vaellusreittiä. Emme päässet niin pitkälle kuin olimme toivoneet, mutta kävelimme tosi paljon ja matkaamme värittivät monet fantastiset kohtaamiset monien kauniiden ihmisten kanssa. Ymmärsimme että vaelluksemme parasta antia oli ollut näiden, elämän eri aloilta ja vaiheista olevien ihmisten kohtaaminen. Pidimme taukoja Pääsiäisenä ja Happamattoman leivän juhlana Jerusalemissa ja otimme osaa Itsenäisyyden puistossa pidettävään efraimilaisten kokoontumiseen, jollainen pidetään jokaisena sapattina pääsiäisen ja Lehtimajanjuhlan aikana. Se oli mahtava sukukokous! Kokoontumisessa oli ihmisiä kaikista heimoista ja kaikista kansoista.
Palasimme taas joulukuussa 2019 ja olimme 7-päiväisellä Negevin vaelluksella ryhmä mukana, jonka Aviel Schneider, Israel Today lehden päätoimittaja ja julkaisija, oli koonnut. Se oli taas yksi ihana kokemus. Se oli kuudes matkani Israelin, mutta ensimmäinen, jonka aikana en käynyt Jerusalemissa. Matka oli Amandalle viides ja myös ensimmäinen ilman Jerusalemissa käyntiä.
Olimme suunnitelleet vuoden 2020 lokakuulle Golan-vaelluksen, mutta kovid-19 muutti suunnitelmamme. Odotamme ja toivomme nyt seuraavaa matkaamme Israeliin. Nyt me, Israelin huoneen kadonneet lampaatkin, julistamme: ”Ensi vuonna Jerusalemissa!”
Kirjoittajasta. Glenn Michael Miller, Joseph Millerin poika, käyttää sosiaalisessa mediassa nimeä Michael ben Josef. Jotkut pitävät häntä ”pakanana”, mutta hän haluaa, että häntä kutsutaan israelilaiseksi. Hän ei ole juutalainen, mutta hän rakastaa juutalaista kansaa, Israelin maata ja Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumalaa. Vuonna 1998, kun hän asui Alaskassa, Jumala puhui hänelle voimakkaasti Raamatun sanoilla ”mennä Israelin huoneen kadonneiden lampaiden luo”, mikä johti siihen, että hän kävi usein Israelissa. Hän on ollut naimisissa elämänsä rakkauden, Amandan, kanssa vuoden 2008 Lehtimajanjuhlista lähtien, ja he asuvat etelä-Oregonissa.
Netivyah
Opetus Siionista
nro 43, toukokuu 2021
