Kirj. Joseph Shulam
Maailman vanhimpiin kaupunkeihin lukeutuvan Jerusalemin maantieteellinen asema on sen tärkeimpiä valtteja. Israelin maa, muinainen Kanaaninmaa, rajoittuu lännessä Välimereen ja idässä Arabian autiomaahan. Jerusalemin maantieteellisenä valttina on sen sijainti niiden tärkeimpien vanhojen valtateiden välissä, jotka yhdistivät Afrikan, Aasian ja Euroopan. Muinaisina aikoina kaksi nämä mantereet yhdistävää pääväylää kulkivat aivan Israelin halki. Ensimmäinen niistä oli Meren tie, joka yhdisti Afrikan Aasiaan ja Eurooppaan. Se lähti Egyptistä, kulki Välimeren rantaa ja kaartui Jisreelin laakson poikki itään ennen kuin ylitti Jordanin, kääntyi pohjoiseen Damaskokseen ja sieltä edelleen pohjoiseen Aasiaan ja Eurooppaan.Toisen pääväylän nimi on Kuninkaan valtatie. Sekin lähti Egyptistä, kulki Kuolleen meren alapuolelta Negevin autiomaan poikki Jordanin itäpuolelle, mistä se jatkoi pohjoiseen Damaskokseen ja sieltä Aasiaan ja Eurooppaan. Jerusalem kohosi näiden kahden valtatien välissä olevilla kukkuloilla. Jerusalem sijaitsee maan keskiosassa keskellä keskistä vuorijonoa, joka alkaa Beersebasta Negevin autiomaan pohjoisosasta ja jatkuu ala-Galileaan. Se näyttää aivan Israelin maan selkärangalta. Jerusalem yhdistää myös Meren tien (Via Maris) Jerikoon ja Jordanin ylitse edelleen Kuninkaan valtatiehen. Tämä maasilta ja ohitusvaihtoehto toiselta näistä vanhoista valtateistä oli suhteellisen kapea silta. Välimeren ja Jordanin välissä oleva alue on leveimmiltä kohdiltaan noin 64 – 128 km leveä. Kartalta näette, että Jerusalem sijaitsee aivan maan sydämessä. Se on tien varrella, joka nousee rannikolta (Jaffa/Tel Aviv) Juudean vuorijonon halki keskellä olevaan Jerusalemiin, Jerikoon Jordanin laaksossa ja Rabbat Amoniin.
Jerusalemin nimet kertovat Jerusalemin historian
Jerusalemin nimiä ovat mm: Saalem (1. Moos. 14), Jebus, Jerusalem, Daavidin kaupunki, Suuren Kuninkaan kaupunki, Rauhan kaupunki, Ariel, Jerusalemin kuningaskunta, Aelia Capitolina, Pyhä kaupunki – El Kudo´s, Uusi Jerusalem (Jesajan kirjassa ja Ilmestyskirjassa). Juutalaisen rabbiinisen midrashin mukaan ”Jerusalemilla on 70 nimeä”. Jerusalem on judaismin hengellinen keskus ja pyhä paikka, koska kuningas Salomo, kuningas Daavidin poika, rakensi Temppelin Jerusalemiin. Tämä temppeli oli paikka, jossa Jeshua (Jeesus) pyhitettiin. Jerusalem liittyy myös islamiin, koska Kalliomoskeija on paikka, josta Muhammed muslimikertomuksen mukaan kiisi taivaaseen hevosensa El Buraqin selässä. Tämä ainutlaatuinen historia yhdistää maailman kolme suurta yksijumalista uskontoa tähän kaupunkiin. Jerusalemilla on historia, joka yhdistää nämä kolme uskontoa toisiinsa siteellä, joka on sekä verinen että erottamaton.
Jerusalem mainitaan 19. vuosisadalta eKr olevassa egyptiläisessä Tel-El-Amarna letter EA 287 ja 289:n ”Abdi-Heba” kirjoituksessa. Se oli kirjoitettu hieroglyfeillä ja se äännettiin: URU u-ru-sa-lim.
Jerusalemia pitävät pyhänä kaikki kolme monoteististä uskontoa: judaismi, kristinusko ja islaminusko. Juuri tämä tekee Jerusalemin ja Jerusalemin kaupungin historian niin mielenkiintoiseksi. Kaikilla näillä kolmella uskonnolla on ”pyhät paikkansa” tässä suhteellisen pienessä kaupungissa. Mutta Jerusalemin tekee erikoiseksi oikeastaan se, että judaismi, kristinusko ja islaminusko väittävät, että Jerusalem kuuluu pyhänä osana heidän uskoonsa ja historiaansa. Jerusalem liittyy suoraan näiden kolmen uskonnon menneisyyteen ja tulevaisuuteen. Näiden kolmen uskonnon nationalismi, teologia ja tulevaisuudentoiveet sekä jossain määrässä niiden etniset ryhmät liittyvät läheisesti Jerusalemin menneisyyteen ja tulevaisuuteen. Tämä on se syy, miksi Jerusalem on ja on ollut kiistojen ja riitojen kaupunki, suuren rakkauden mutta myös suuren vihollisuuden kaupunki. Tässä kirjoituksessa tahtoisin käsitellä näiden Jerusalemin ominaisuuksien juuria.
Mistä judaismin ote ja suhde Jerusalemiin on lähtöisin?
Niiden ihmisten vakaumuksen mukaan, jotka uskovat, että Raamattu on autoritatiivinen ja inspiroitu Jumalan Sana, koko Kanaaninmaa annettiin Aabrahamille ja hänen siemenelleen ikuisiksi ajoiksi: ”Herra sanoi Abramille Lootin erottua hänestä: ´Nosta silmäsi ja katso siitä paikasta, missä olet, pohjoiseen, etelään, itään ja länteen. Kaiken maan, minkä näet, minä annan sinulle ja sinun jälkeläisillesi ainiaaksi´” (1. Moos. 13:14-15, S). Niiden mielestä, jotka eivät usko Raamattuun autoritatiivisena ja inspiroituna Jumalan Sanana, juutalaisen kansan ote Jerusalemin kaupungista johtuu siitä, kun kuningas Daavid valloitti Jerusalemin noin 1000 eKr. Jebusilaisia sen enempää kuin muitakaan Kanaaninmaan asuttamisen aikana (n 2000 eKr.) olleita kansoja (kanaanilaisia, girgasilaisia, heettiläisiä, hivviläisiä, perissiläisiä ja amorilaisia) ei ole ollut enää historian lehdillä ainakaan 2000 vuoteen. Jerusalemissa tehtyjen arkeologisten kaivausten ja todisteitten nojalla voidaan sanoa, että kanaanilaiset, tai tarkemmin sanottuna jebusilaiset, rakensivat valtavia linnoitusmuureja kaupungin itäiselle puolelle ja monimutkaisen vesijohtojärjestelmän Jerusalemin kaupunkiin. On olemassa todisteita siitä, että 15.-12. vuosisadalla eKr. Egyptin uusi kuningaskunta hallitsi Jerusalemia ja tuona aikana Jerusalemin kuninkaan tai hallitsijan arvonimi oli Abdi-Heba, joka merkitsee egyptin kielellä ”Pää Miehet”. Tämä Abdi-Heba oli Egyptin vasalli tuona aikana. Heprealaiset tulivat mukaan kuvioihin ja he valtasivat Jerusalemin joskus 1100-luvulla eKr.
Jerusalemin historia ennen israelilaisten invaasiota ei kuulunut kiinteästi millekään muulle kansalle, vaan kaupunki siirtyi valtakunnalta toiselle ja ulkoapäin tulevilta miehittäjiltä toisille, näitä olivat egyptiläiset, jebusilaiset, heettiläiset ja muut. 1000-luvulla eKr. kuningas Daavid valloitti kanaanilaisen/jebusilaisen Jerusalemin ja tuosta ajasta lähtien, noin 1000 eKr., Jerusalem on ollut Israelin kansan kuninkaallinen pääkaupunki. Itse asiassa se ei ole ollut koskaan minkään muun kansan pääkaupunki. Vaikka sekä kristinusko että islaminusko väittävät, että heillä on ainakin hengellinen omistusoikeus Jerusalemiin, molempien suhde Jerusalemiin muodostuu kuningas Daavidin, Israelin kuninkaan tai Messias Jeshuan, Daavidin pojan kautta.
Monina viime vuosikymmeninä arkeologeilla on ollut kulta-aika, kun he ovat kaivaneet esiin tämän vanhan Jerusalemin kaupungin menneisyyttä. Löydöt ovat olleet uskomattomia. On löytynyt savisinettejä, henkilökohtaisia sinettejä/allekirjoituksia, jotka ovat kuuluneet Hiskian kaltaisille kuninkaille, Jesajan kaltaisille profeetoille, Jeremian kirjurille (sinetissä on hänen nimensä Baruch ben Neria, Baaruk Neerian poika). On löydetty myös muita sinettejä, jotka ovat kuuluneet tuntemattomammille henkilöille, jotka on mainittu Raamatussa vain kerran. Muutamat arkeologit väittävät, että Daavidin palatsi on löydetty. Maakerrokset poistettiin kaduilta, jotka veivät Siiloan altaalta (jossa kylvettyään kansa tuli rituaalisesti puhtaaksi) Temppeliin. Maan sisästä kaivettiin esiin Jerusalemissa Raamatun aikoina asuneen rikkaan ja hallitsevan luokan koteja, joihin vierailijat pääsevät nyt katsomaan ja näkemään sekä loiston että tuhon, joka tapahtui Rooman invaasion ja Jerusalemin tuhon aikana v 70 jKr. Edes viidessä paksussa kirjaniteessä ei olisi kylliksi tilaa kuvaamaan kaikkea sitä, mitä arkeologit ovat löytäneet Jerusalemista viimeisten 40 vuoden aikana. Minua kiinnostaa kuitenkin eniten nyt kristittyjen ja muslimien asema ja suhde tähän suureen kaupunkiin.
Jerusalemissa vaikka vain satunnaisesti vieraileva huomaa heti, että kristittyjen ja muslimien läsnäolo Jerusalemissa on merkittävä. Maailman muslimeille Jerusalem on kolmanneksi pyhin paikka Mekan ja Medinan jälkeen. Islamin mukaan Muhammed kävi Jerusalemissa ja nousi taivaaseen ratsullaan El Buraqilla ratsastaen suoraan kallion päältä, joka hyvin todennäköisesti oli uhrialttarin osa Jerusalemin temppelistä, jonka Salomo, Daavidin poika, rakensi. Ja jonka Herodes suuri rakensi uudelleen ensimmäisellä vuosisadalla eKr. Jos käytte Temppelivuorella Kalliomoskeijassa, muslimit näyttävät teille kivestä hevosen kavion muotoisen jäljen, jonka El Buraqin hurja ponkaisu yläilmoihin jätti kiveen. Kalliomoskeija on yksi Jerusalemin huomattavimpia maamerkkejä; sen kultainen kupoli loistaa kirkkaana ja näkyy useimmilta Jerusalemin näköalapaikoilta. Muslimit tulivat Jerusalemiin vasta 600-luvulla jKr.
Kristinusko sai alkunsa Israelissa ja Jerusalem näytteli alusta lähtien pääosaa kristinuskon synnyn muodostumisessa ja kehittymisessä. Jerusalem on paikka, jossa Messias pyhitettiin vauvana, siellä Hän kuoli, sinne Hänet haudattiin ja siellä Hän nousi ylös kuolleista ja sinne Hän on luvannut palata. Vuoden 70 jKr. jälkeen juutalainen kansanosa muutti Galileaan ja Galileasta tuli judaismin keskus. Sieltä juutalaisen elämän keskus siirtyi Baabeliin ja siellä se pysyi aina 500-luvulle jKr., eli bysantilais-roomalaisen valtakunnan loppuun ja islamin nousuun saakka. Kreikkalais-roomalaisen valtakunnan kautta kristinusko levisi pääasiassa Vähä-Aasiassa ja Euroopassa. Vuoden 150 jKr. tienoilla kristinusko kadotti mielenkiintonsa Jerusalemiin ja siirsi keskuksensa Roomaan ja Konstantinopoliin, niin kuin laulussa lauletaan englanniksi ”Istanbul on Konstantinopoli”. Keisari Konstantinus lähetti 300-luvun alussa äitinsä Helenan käymään Jerusalemissa, ja äitinsä innoittamana hän teki Jerusalemista uudelleen palvonnan keskuksen rakentamalla sinne Pyhän Haudan Kirkon vuonna 335. Jerusalem oli saanut erityisen tunnustuksen Nikean ensimmäiselta kirkolliskokoukselta v 325. Mutta juutalaisilta oli pääsy kielletty kaupunkiin koko sinä aikana, kun se oli Rooman maakunta paitsi lyhyenä Persian hallintokautena v. 614-629.
Kristillinen kirkko kadotti mielenkiinnon historialliseen Jeesukseen ja Raamatun kertomukseen ja keskittyi muihin asioihin, jotka olivat olennaisempia Rooman valtakunnalle. Tilanne pysyi tällaisena 1100-luvulle asti, jolloin Eurooppa oli syvässä rappiotilassa ja poliittisista ja taloudellisista syistä niin kutsuttu ”kristitty” Eurooppa keskittyi ”Pyhään Maahan” ja sotaan uskottomia (muslimeja) vastaan, jotka olivat valloittaneet Jerusalemin ja Israelin maan ja saastuttaneet niin kutsutut ”kristittyjen Pyhät Paikat”.
Vaikka kristinusko kasvoi juutalaisten keskuudessa vain muutamia kymmeniä vuosia ja Jerusalemin kaupunki oli Messiaan juutalaisten opetuslasten tukikohta vain toisen vuosisadan alkuun asti, niin toisen vuosisadan keskivaiheille tultaessa ”läntinen kirkko” hylkäsi kaiken mielenkiinnon Jerusalemiin ja Israelin maahan ja siirsi huomionsa ja keskuksensa Roomaan. Jeshuan juutalaisten opetuslasten määrä Israelissa väheni ja ei-juutalaisten kristittyjen määrä lisääntyi Rooman valtakunnassa. Toisen vuosisadan loppuun tultaessa Jerusalem ja Israel, Raamatun maa, eivät enää kiinnostaneet kristillistä kirkkoa. Uusi mielenkiinto Israeliin ja ”pyhiin paikkoihin” heräsi ristiretkien alkaessa ajanlaskumme 1000-luvulla. Tämä uusi mielenkiinto Pyhään maahan johtui vääristä syistä, ja se heräsi vasta kun islam oli valloittanut Israelin, ja kiinnostui Jerusalemista.
Jerusalemin latinalainen kuningaskunta oli ristiretkeläisvaltio, jonka Godfrey of Bouillon perusti v 1099 jKr. ensimmäisen ristiretken jälkeen. Euroopan valtasi uskonnollinen into Jerusalemia ja ”pyhää maata” kohtaan Länsi-Euroopan taloudellisen taantuman ja poliittisen järjestelmän luhistumisen tähden. Sitä lietsoi uskonnollinen kiihko sen puolesta, mitä ranskalaiset kutsuvat nimellä ”cause célèbre”, hyvän asian tähden. Tämä mielenkiinto oli vain tekosyy korjata satoa sieltä minne ei ollut kylvetty. Ristiretkien Euroopassa ja itämailla aiheuttamia tekoja ja kauhua, joita ne kylvivät matkallaan kohti Israelia, voidaan kutsua monilla nimillä, mutta moraalisiksi, eettisiksi tai edes kristillisiksi niitä ei voi kutsua. Ristiretkillä ei etsitty hengellisyyttä eikä uskoa Jumalaan tai Jeesukseen. Ne olivat pääosin poliittisen ja taloudellisen hyödyn tavoittelua, jonka motiivina oli valheellinen kristillinen näkemys, pelko muslimien tunkeutumisesta Eurooppaan ja poliittiset pyrkimykset, jotka naamioitiin hengellisiksi ja jalon päämäärän edistämiseksi.
Muslimien mielenkiinto Jerusalemiin on täysin erilainen asia
Koraanissa ei mainita nimeä Jerusalem, mutta hadith (islamilainen perimätieto) vakuuttaa, että Muhammed nousi taivaaseen Jerusalemista yöllisellä taivasmatkallaan. Arabihistorioitsijoiden mukaan Umar ibn al-Khattab meni henkilökohtaisesti Jerusalemiin v 638 jKr. noutamaan Jerusalemin kaupungin luovutusasiakirjan. Hän pakotti ensimmäiseksi kristityt piispat siivoamaan Temppelivuoren. Kun Temppelivuori oli puhdistettu, Umar ibn al-Khattab oli ensimmäinen muslimi joka rukoili Temppelivuorella. Kuusikymmentä vuotta myöhemmin muslimit rakensivat Kalliomoskeijan Temppelivuorelle. Kahdeksankulmainen kupolimoskeija pystytettiin Muhammedin taivaaseen nousemisen muistoksi, ja kiveä, jolta hän nousi taivaaseen, säilytetään moskeijassa. Kalliomoskeijasta etelään oleva Al Aqsan moskeijan islam pyhitti paljon myöhemmin.
Mielenkiintoista tässä on, että samainen Umar al-Khattab oli hän, joka salli juutalaisten palata Jerusalemiin, ja itse asiassa hän kutsui juutalaisia palaamaan Jerusalemiin. Bysantin aikana juutalaisten ei sallittu tulla Jerusalemiin. Seuraavina vuosina, etenkin Umayyad-dynastian ja Abbasid dynastian kausina (650 – 969), Jerusalem kukoisti ja kaupunki kasvoi ja laajeni. Muslimit hallitsivat Jerusalemia ja vaikka eri muslimidynastiat kiistelivät, kuka oikeastaan hallitsisi Jerusalemia, Abbasidien, Fatimidien, Seldzukien, Umayyadien vai Mamlukien sultanaatti, juutalaiset olivat aina hyvin pieni vähemmistö Jerusalemissa. Oli ajanjaksoja, jolloin heitä tarvittiin, heitä kohdeltiin reilummin ja joskus jopa kunnioitettiin.
Muslimivallan ajalta on muutamia, Jerusalemin juutalaista kansanosaa koskevia kiinnostavia ajanjaksoja ja tapahtumia. Vuonna 1267 Espanjasta oleva juutalainen rabbi Nahmanides (Ramban) tuli Jerusalemiin, asui Jerusalemin vanhassa kaupungissa ja rakensi yhden Jerusalemin vanhimmista synagogista.
Kristittyjen lukumäärää Jerusalemissa rajoitettiin, mutta 1300- ja 1400-luvuilla kristityt saivat rajoitetun vapauden tulla Jerusalemiin. Vuoden 1333 paikkeilla ranskalainen katolinen pappi Roger Guerin onnistui ostamaan Cenaclen Siioninvuorelta, huoneen, jossa katolisen perimätiedon mukaan Jeesus ja hänen opetuslapsensa söivät Herran ehtoollisen (vaikka tuon huoneen olivat rakentaneet ranskalaiset ristiretkeilijät, joiden tunnusmerkit näkyvät vieläkin seinillä). Tuon huoneen julistamiseksi huoneeksi, jossa Jeesus ja hänen opetuslapsensa söivät Herran ehtoollisen, tarvittiin tietenkin paavin hyväksyntä. Jerusalemissa asuvat katolilaiset saivat paavin hyväksynnän marraskuussa 1342. Hyväksynnän oli allekirjoittanut paavi Klemens VI, ja se tuli Avignonista, Ranskasta, koska paavien välillä oli sotia eikä paavi Klemens VI ollut Roomassa. Nuo kristittyjen sodat levisivät myös Pyhän Haudan kirkkoon ja ovat jatkuneet itse asiassa aina tähän päivään asti.
Vuonna 1516 Ottomaanien valtakunta valloitti Jerusalemin, ja kaupunki sai nauttia uudistuksen ja rauhan ajasta Suleiman Suuren aikana. Silloin rakennettiin muurit, joiden näette tänä päivänä ympäröivän Jerusalemin vanhaa kaupunkia. Itse asiassa Suleiman Suuri määräsi rajat sille, minkä tunnemme tänä päivänä vanhana kaupunkina. Suleimanin ja häntä seuranneiden ottomaanisulttaanien hallintoaika toi mukanaan ”rentojen uskonnollisten asenteiden” aikakauden. Juutalaisilla, kristityillä ja muslimeilla oli uskonnonvapaus ja samalta kadulta saattoi löytää niin synagogan, kirkon kuin moskeijankin. Kaupunki oli avoinna kaikille uskonnoille. Samoin kuin muissakin osissa Ottomaanien valtakuntaa Suleiman Suuren perintöä kunnioitetaan Jerusalemissa yhä tänäänkin sen arkkitehtonisten saavutusten vuoksi.
Suleiman Suuren jälkeen kaupunki ajautui vaikeaan tilanteeseen taloudellisen maksukyvyttömyyden vuoksi Jerusalemissa ja Ottomaanien valtakunnassa. Sulttaani Suleimanin hallituskauden jälkeen turkkilaiset karkottivat katoliset munkit ja vuonna 1551 Cenacle (”yläsali”) vietiin kristityiltä ja muutettiin moskeijaksi. Juutalaisia oli niin vähän, että heitä ei häiritty millään erityisellä tavalla, mutta kuten ennenkin, heidän vapauttaan rajoitettiin lailla ja kovalla verotuksella.
Vuonna 1700 Judah HeHasid johti vuosisatoihin suurinta organisoitua juutalaisten maahanmuuttajien ryhmää Israelin maahan. Hänen opetuslapsensa rakensivat Hurvan synagogan, joka oli Jerusalemin pääsynagogana 1700-luvulta vuoteen 1948, jolloin Arabiliittouma tuhosi sen. Synagoga rakennettiin uudestaan vuonna 2010.
Ottomaaninen valtakunnan rappeutuessa Jerusalem oli 1800-luvun puolivälissä takapajula, jossa oli asukkaita vain n 8000. Vaikka elannon saamisen mahdollisuudet olivat Jerusalemissa rajoitetut tuona aikana, siellä asui kuitenkin sekä juutalaisia, kristittyjä että muslimeja.
Jerusalemin vanha kaupunki oli asutettu pääasiassa kaupungin muurien sisäpuolelta. Vanha kaupunki jakautui neljään osaan: juutalaiseen, kristittyyn, muslimien ja armenialaiseen kaupunginosaan. Kristityt olivat jakautuneet kreikkalaisortodoksiseen, katoliseen, armenialaiseen, etiopialaiseen ja koptikirkkoon. Kristittyjen kesken oli taistelua Pyhän Haudan kirkon hallinnasta ja reviiristä, niin että turkkilaisen kuvernöörin piti antaa lopulta kirkon avain eräälle muslimiperheelle. Vielä tänäänkin Pyhän Haudan kirkon ovet avaa tuon saman muslimiperheen jäsen.
Ensimmäisen maailmansodan jälkeen alkoi Brittimandaatin aika (1917-1948). Vuonna 1916 englantilaiset ja ranskalaiset solmivat Sykes-Picot ´n sopimuksen, joka tehtiin Ottomaanien valtakunnan hallitsemien alueiden jakamiseksi Lähi-idässä. He jakoivat koko Lähi-idän keskenään. Englantilaiset ottivat eteläisen Arabian, Irakin, Jordanian ja Israelin (jota he kutsuivat nimellä Palestiina) ja ranskalaiset ottivat mitä halusivat, Syyrian ja Libanonin.
1800-luvun loppupuolella Jerusalemin pieni juutalaisväestö oli keskittynyt kahdelle alueelle: Vanhaan kaupunkiin ja Aabrahamin viinitarhaan. Aabrahamin viinitarha oli huomattava maakaista Vanhasta kaupungista pohjoiseen. Nykyään tuota aluetta kutsutaan nimellä ”Mea-Shearim”. Tämän maakaistan osti James Finn (1806-1872), joka oli Britannian konsuli Jerusalemissa. Hän saapui Jerusalemiin vuonna 1845. Hän oli naimisissa juutalaisen naisen kanssa, joka oli Jeshuan opetuslapsi (messiaaninen juutalainen). James ja Elizabeth Anne Finn olivat perustamassa ”London Society for Promoting Christianity Amongst the Jews” (Lontoon yhdistys kristinuskon edistämiseksi juutalaisten keskuudessa, nykyään sen nimi on Kirkon työ juutalaisten keskuudessa, eli CMJ). James Finn antoi pienen ja hyvin köyhän ultraortodoksijuutalaisen yhteisön asettua asumaan tuolle Jerusalemin Vanhan kaupungin pohjoispuolelta ostamalleen maa-alueelle.
Vuoden 1860 tienoilla Vanhassa kaupungissa oli jo liikaakin väkeä. Venäjän ortodoksikirkko alkoi rakentaa Vanhan kaupungin ulkopuolelle ja sijoitti kirkon ja luostarin kaupungin muurien ulkopuolelle paikalle, jota vielä nykyäänkin kutsutaan ”venäläisalueeksi” (Russian compound). Myös katolinen kirkko rakensi kirkkoja ja luostareita Jerusalemin Vanhan kaupungin ulkopuolelle. Ensimmäisen asuinalueen rakentamisen kaupungin muurien ulkopuolelle aloittivat juutalaiset Sir Moses Montefioren avulla. Montefiore oli hyvin rikas Englannin juutalainen, joka rahoitti Mishkenot Sha´animiksi kutsutun asuinalueen rakentamisen. Turvallisuussyistä tämä yhteisö rakennettiin hyvin lähelle Jerusalemin Vanhan kaupungin muureja, lähelle Siioninvuorta.
Noin 150 juutalaista perhettä saapui vuonna 1882 Jemenistä Jerusalemiin. Aluksi Jerusalemin juutalaiset eivät hyväksyneet heitä, ja he elivät hyvin köyhissä oloissa ruotsalais-amerikkalaisen yhdyskunnan kristittyjen tukemina. Vuonna 1884 jemeniläiset muuttivat Silwaniin, aivan Vanhan kaupungin muurien eteläpuolelle Öljyvuoren rinteille. Nykyään Silwan on täysin arabien asuttama kylä, joka ei suhtaudu ystävällisesti juutalaisiin eikä israelilaisiin.
Kenraali, Sir Edmund Allenby, Lähi-idässä olevan Brittiarmeijan komentaja, nousi ratsunsa selästä ja käski kaikkia brittiupseereita tekemään samalla tavalla, kun hän sai näköpiiriinsä Jerusalemin Vanhan kaupungin. He marssivat Jerusalemiin jalkaisin kunnioituksesta Pyhää kaupunkia kohtaan joulukuun 11. pnä 1917. (Jerusalemin keskuslinja-autoaseman takana on nykyään muistomerkki tämän tapahtuman muistoksi.) Ikävä kyllä Brittiläisen mandaatin vuosia Israelissa ei sävyttänyt sellainen huomaavaisuus ja hienotunteisuus, jota kenraali Edmund Allenby osoitti saapuessaan Jerusalemiin.
Kun Israelin valtio perustettiin vuonna 1948 ja Brittiläisen mandaatin aika pättyi Israelissa, Jerusalem sai sille kuuluvan kunnian juutalaisvaltion pääkaupunkina, ei pelkästään Israelin juutalaisessa maassa, vaan kansakunta kansakunnan jälkeen tunnustaa, että Jerusalem on Israelin valtion pääkaupunki.
Jerusalem on kasvanut päästä päähän ja siitä on tullut Israelin suurin kaupunki sekä alueeltaan että asukasluvultaan. Se on kaupunki, joka antaa täydet vapaudet ja siviilioikeudet kaikille uskonnolliselle yhteisöille, vieläpä yhteisöille, joita Toora nimittää kauhistukseksi.
Vuonna 1967, lähes 2000 vuoden jälkeen, Jerusalem (mukaan lukien Vanha kaupunki ja temppelivuori) on juutalaisten käsissä, Israelin valtion käsissä. Jerusalemin palauttaminen juutalaisille Kuuden päivän sodassa kesäkuussa 1967 on suurten profeetallisten lupausten täyttymys. Nämä profeetalliset lupaukset liittyvät Israelin, koko Israelin, pelastumiseen.
Nämä ovat ne tekstit, joihin viittaan: Luukas 21:20-24: ”Kun te näette Jerusalemin olevan sotajoukkojen piirittämä, silloin tietäkää, että sen hävitys on lähellä. Silloin ne, jotka ovat Juudeassa, paetkoot vuorille. Ne, jotka ovat Jerusalemissa, lähtekööt sieltä pois, ja ne, jotka ovat maaseudulla, älkööt menkö kaupunkiin. Sillä ne ovat koston päiviä, että täyttyisi kaikki, mikä on kirjoitettu. Voi niitä, jotka noina päivinä ovat raskaana tai imettävät! Maassa on näet silloin suuri hätä ja viha tätä kansaa kohtaan. Monet kaatuvat miekan terään, toiset viedään vangeiksi kaikkien kansojen sekaan, ja pakanat tallaavat Jerusalemia, kunnes pakanoiden ajat täyttyvät.”
Jae 20 kuvaa Jerusalemin tuhon aikaisia tapahtumia vuonna 70 jKr. Roomalaiset tuhosivat Jerusalemin ja temppelin ja karkottivat eloon jääneet juutalaiset kaupungista. Jae 24 asettaa aikarajan Jerusalemin alennustilalle, ajalle, jolloin pakanat hallitsevat Jerusalemia. Avainsana on jakeessa 24: sana ”kunnes” – aikaa ilmoittava sana. Toinen lause, joka on tärkeä tämän tekstin tarkoituksen selventämiseksi, esiintyy vain kaksi kertaa Uudessa testamentissa: Luukkaalla ja Roomalaiskirjeessä 11:25-26. Tämä lause on ”kunnes pakanoiden ajat täyttyvät”. Tämä profetia viittaa siihen, että niin kauan kuin pakanat hallitsevat ja tallaavat Jerusalemia, pakanoiden ajat eivät täyty. Eli kun pakanat eivät enää hallitse ja tallo Jerusalemia, koko Israel pelastuu. Jerusalemin vapautuminen kristittyjen ja muslimien vallasta ja Jerusalemin palauttaminen Israelin juutalaisvaltion hallintaan on ennalta asetettu käännekohta, jolloin juutalainen kansa ottaa kansakuntana vastaan pelastuksen, jonka valmistivat Jumalan lupaukset Israelin profeetoille ja jonka apostoli Paavali julisti Kirjeessä roomalaisille.
Room. 11:25-27: ”Veljet, jotta ette olisi oman viisautenne varassa, tahdon teidän tietävän tämän salaisuuden: paatumus on kohdannut osaa Israelista, ja se kestää kunnes täysi määrä pakanoita on tullut sisälle. Sitten koko Israel on pelastuva, niin kuin on kirjoitettu: Siionista on tuleva Pelastaja. Hän poistaa jumalattomuuden Jaakobista. Ja tämä on minun liittoni heidän kanssaan, kun minä otan pois heidän syntinsä.”
Jerusalem on juutalaisen kansan ikuinen pääkaupunki. Kristillisellä kirkolla tai muslimimoskeijalla ei ole perintöoikeutta eikä jalansijaa tässä Suuren Kuninkaan kaupungissa, koska kun Hän palaa, Hän palaa Jerusalemiin.
Kirjoittajasta: Joseph Shulam syntyi Sofiassa, Bulgariassa 24.3.1946 sefardijuutalaiseen perheeseen. Vuonna 1948 hänen perheensä muutti Israeliin juuri ennen Israelin valtion perustamista. Lukiossa ollessaan hän tutustui Uuteen testamenttiin ja samastui välittömästi Jeshuan persoonaan. Vuonna 1981 Joseph ja pieni, hänen kodissaan alkunsa saanut seurakunta perustivat yhden ensimmäisistä aatteellisista Jeshuan juutalaisten opetuslasten järjestöistä Israelissa – Netivyah Raamatunopetusjärjestön. Joseph on luennoinut laajalti ja auttanut rohkaisemaan opetuslapsia kaikkialla maailmassa. Hänellä on vaimonsa Marcian kanssa kaksi lasta ja kaksi lastenlasta.
Netivyah
Opetus Siionista
nro 43, toukokuu 2021