Kirj. Lydia Bachana
Tämä Opetus Siionista -julkaisu keskittyy Kiitokseen ja Ylistykseen. Minä lähestyn aihetta ehkä vähän mutkan kautta, mutta mielestäni kiitos ja ylistys perustuvat ”kielen voimaan”. Tahtoisin katsoa vähän tarkemmin sitä, kuinka puheellamme on valta joko rikkoa tai parantaa. Havaintoni perustuvat siihen, mitä näen jokapäiväisessä perhe-elämässämme, ja kaikkien ihmisten pyrkimykseen (vanhempina) kasvattaa ja johtaa perhettämme paremmin.
Kiitos, ylistys, puhe – ne ilmaistaan suurimmaksi osaksi suustamme tulevilla sanoilla ja äänillä. Kielitieteellisten opintojeni aikana ryhdyimme analysoimaan puheen fyysistä puolta, sitä miten erilaiset äänteet tuotetaan suun muotoon ja aivojen käskyyn perustuen. On kuitenkin olemassa myös ei-fyysinen elementti, joka vaikuttaa siihen, mitä sanomme. Kieli on yhteydessä aivoihimme, mutta sen lisäksi se pystyy ilmaisemaan sen, mikä asuu sydämessämme. Kieli voi ilmaista alitajunnasta nousevia sisäisiä kuvia. Tästä on hyvänä esimerkkinä niin sanottu ”freudilainen lipsahdus”: lipsahdus, jonka aiheuttaa ja paljastaa joku tiedostamaton puoli mieltämme. Tämä osoittaa, että ruumiin ja mielen välillä on yhteys, vaikkakin tiedostamaton.
Raamattu viitannee tähän Sananlaskujen jakeessa 4:23, jossa varoitetaan sydäntä koskevista asioista ja varsinkin ulkoisten tekijöiden vaikutuksesta sydämeen: ”Yli kaiken varottavan varjele sydämesi, sillä sieltä elämä lähtee”. Jakeen jälkimmäisen osan englanninkielinen Raamattu kääntää ”sillä kaikki mitä teet, lähtee sieltä”. Puhetta tuottava liike ei ehkä ole niinkään alaspäin – se sallii aivojen ja suun tehdä yhteistyötä – kuin se on ylöspäin suuntautuvaa liikettä ulkoa tulevien vaikutteiden välillä, jotka koskettavat mieltä ja sydäntä ja ohjautuvat alitajuisesti ylöspäin kohti aivoja ja jotka suu sitten puhuu.
Jaakob 3:5 sanoo kielestä, että ”kieli on pieni jäsen, mutta voi kerskailla suurista asioista. Kuinka pieni tuli – ja kuinka suuren metsän se sytyttää!” Ja ellei tämä kuvaus kielestä riitä, Sanalaskut 18:21 toteaa voimakkaasti: ”Kuolema ja elämä ovat kielen vallassa.” Näinä päivinä ja tässä ajassa, jossa kaikki on suhteellista, on helppoa ohittaa tämä Salomon viisauden helmi suurena liioitteluna. Totta on, että jos sen merkitys olisi ollut kirjaimellinen, olisiko montakaan ihmistä enää elossa, jotain harvaa pyhimystä lukuunottamatta. Sillä emmekö me kaikki ole tehneet syntiä juoruilemalla tai pahaa puhumalla, eli käyttäneet ”ilkeää, pahaa kieltä”, hepreaksi lashon hara. Minä ainakin olen.
Oletan, että tämä jae ei viittaa pelkästään fyysiseen kuolemaan, vaan sen tehtävä on pikemminkin toimia varoituksena siitä, kuinka sanamme voivat aiheuttaa kuolemaa vastaavan vamman tunne-elämässä. Kielellä on niin suuri voima, että Raamattu yhdistää sen elämään ja kuolemaan. Vakavasti puhuen, kuinkahan monta haavaa minun (ajattelemattomat) lausahdukseni ovatkaan aiheuttaneet toisten elämässä? Pyrkikäämme näkemään näiden ajatusten toiselle puolelle ja yrittäkäämme käyttää näitä oivalluksia välineinä saadaksemme aikaan jotain hyvää. Kuinka voin omaksua tämän vaihtoehdon, käyttää elämää antavia sanoja? Jos tahdomme siunata sanoillamme, katsokaamme kuinka me suhtaudumme olosuhteisiimme.
On kaksi tapaa suhtautua elämään: katsoa omilla silmillämme ja katsoa uskon silmin. Kun kielemme sanoo, mitä silmä näkee, meillä on taipumus sanoa asioita kielteisessä sävyssä ja korostaa sitä, mikä puuttuu. Ehkä tämä juontaa juurensa Edenin puutarhasta, jossa paratiisielämä pantiin alttiiksi juuri siksi, että haluttiin ´vähän jotain muuta, vihreämpää ruohoa´. Paratiisissa sekä mies että nainen toimivat ovelan käärmeen houkuttelun mukaisesti. Käärme huijasi heiltä täydellisen ikuisuuden ja he saivat vastineeksi jonkun mehevän näköisen hedelmän ja pelkän lupauksen, että he olisivat kuin Jumala. Ilmeisesti he olivat halukkaita myymään Jumalan heille antaman paratiisi-todellisuuden pelkän lupauksen perusteella, jonka joku Luojan luoma luontokappale oli antanut heille. Huomaatteko? Ihmissydän on taipuvainen tyytymättömyyteen: me tahdomme enemmän, me tahdomme sen nyt! Tällainen asenne kääntää huomiomme luonnollisesti siihen, mitä meiltä puuttuu ja mitä he haluamme. Muistan, kuinka rukoilimme monien kuukausien ajan hyvää kotia kasvavalle perheellemme. Kun sitten lopulta muutimme, mieheni puki kiitoksensa sanoiksi joka aamu monen kuukauden ajan. Tietenkin me lopulta totuimme siihen. Olimme kiitollisia, mutta totuimme siihen mitä meillä oli. Kyllä me yhä muistamme sanoa kiitoksemme, mutta vähän harvemmin. Maailmassa, jossa hinnat laskevat ja ihmiset ostavat uusia esineitä, jotka sopivat heidän tyyliinsä ja makuunsa, alamme helposti vertailla. Aikana, joka on hyvin visuaalinen ja muotiherkkä, on vaikeaa muistaa, että ei pidä ´nähdä vain fyysisillä silmillämme´ ja hakea ulkoista kauneutta, niin kuin Adam ja Eeva ehkä tekivät. Tämän ´visuaalisen rodun´edustajina on helppo unohtaa, että se mitä silmä näkee, on vain osa totuutta. Koettakaamme ilmaista toisilla sanoilla jokapäiväisiä olosuhteitamme. Jos sanon: kyllä, päiväni voi olla rankka, ja se on tosiasia, mutta tuollainen katsantokanta sulkee pois kaikki ne hyvät asiat, joihin en ole valinnut kiinnittää huomiotani päivän aikana.
Sitä vastoin usko on valon säde. Usko toteaa, että se mitä silmäni näkee on todellisuutta. Esimerkiksi, että ”lapset olivat ihan mahdottomia tänään” on totta. Mutta usko voi nousta tuon tosiasian yläpuolelle ja puristaa sitruunoista mehua. Voin sanoa uskossa: ”Joo, lapset olivat ihan mahdottomia, mutta kun tajusin, että he olivat pettyneitä (esim koska koulupäivä oli taas peruttu koronan tähden), onnistuin pysymään rauhallisena ja tarjoamaan rauhan sataman perheelleni.” Nämä hetket ovat niitä, kun pystyn katsomaan arkisen elämäni arkisuuden ylitse. Kerron niistä miehelleni ja omanarvontuntoni vahvistuu, samoin kuin kunniantuntoni äitinä. Näin näkyväksi tullut usko auttaa minua kantamaan vastuun omista tunteistani niin etten anna niiden ottaa valtaa. Samalla se muistuttaa minua, että kyse ei ole minusta. Ymmärrän, että lapset riehaantuivat, koska heidän tunteensa kiehuivat yli. Minä nousen tuon yläpuolelle ja sydämeni silmät näkevät, että lapset ovat kokeneet juuri jotain, joka vaikuttanut heidän tunteisiinsa ja siksi he olivat mahdottomia. Sen saattoi aiheuttaa rikkoontunut lelu tai ensimmäinen päivä uudessa koulussa entisessä koulussa koetun rankan jakson jälkeen. Tai joku tyttö oli sanonut prinsessaani rumaksi ja se sai hänet tuntemaan itsensä rumaksi ja epävarmaksi. Kun tunteet ovat saamassa yliotteen, on minun vallassani pysähtyä ja laskea kymmeneen. Katsoa sen vastuullisen aikuisen sydämen silmin, jollaiseksi minut on äitinä kutsuttu. Se ottaa lujille, mutta sellaisena tahdon perheeni minut näkevän. Se on myös se tapa, jolla heitä ohjaan kun he ovat rauhoittuneet, kun sanon heille, että on ihan ok olla vihainen, mutta sitten kysyn heiltä, miten voisimme ratkaista tämän seuraavalla kerralla. Tämä on sitä, että elämässä vastaan tulevia vaikeuksia ei sivuuteta, vaan ne tunnustetaan, jotta niiden yli voidaan nousta, niin kuin kotka käyttää hyödykseen myrskyä ja tuulta. Tämä on valinta, joka minun täytyy tehdä päivittäin ja joskus 25 kertaa päivässä.
Mieleeni muistuu hyvin yksinkertainen tarina. Se kertoi sairaasta lapsesta, joka joutui sairaalaan pitkäksi aikaa Tai ehkä se oli vanha mies tai nainen, sillä ei ole väliä, mutta tarinan opetus on universaali. Sairas saa vieraan ja kuvaa tälle ikkunasta näkyvää näkymää: ”Kuinka kauniita sinipunaisia kukkia…Joka aamu avautuu uusi kukka, joka sitten sulkee terälehtensä yöksi. Kuuletko kuinka nuo linnut sirkuttavat ja näetkö kuinka ne leikkivät veden äärellä? Minä katselen niitä joka päivä.” Vierailija tulee uteliaaksi ja nousee katsomaan. ”Mitä sinä puhut? Minä näen pelkkiä kivitaloja, onhan siellä jokunen kukka ja muutama varpunen…” Kauneus on todellakin katsojan silmissä. Silti en tahtoisi hyväksyä sitä, kun sanotaan, että ”onni” lahjoittaa tuollaisen kyvyn nähdä muutamalle harvalle. Sillä kyse on todellakin valinnasta, joka meidän on joskus pakotettava itsemme näkemään, vaikka elämässämme olisi enimmäkseen vain kiveä.
En unohda koskaan kertomusta kristitystä laulajasta, joka kuoli nuorena ja jota jäivät suremaan mies ja pienet lapset. Tämä oli tositarina ihmisestä, jonka elämää sai seurata hänen heiketessään fyysisesti. Hänestä säteili valo, joka ylitti kaiken sen fyysisen riisumisen mitä parantumaton terminaalivaiheessa oleva sairaus aiheutti hänessä. Seurasin hänen tarinaansa muutaman vuoden ja näin, kuinka hänen laulujensa sanoma tiivistyi yhä syvemmin elämän pienistä iloista nauttimiseen täysin rinnoin ja toivoon elämästä Messiaan yhteydessä maallisen elämän päättymisen jälkeen. Tämä muutos lauluissa avasi minun silmäni: jos parantumattomasti sairas äiti onnistui näkemään ja välittämään sellaista kauneutta, minäkin voisin. Hänen elämänsä ja musiikkinsa antoivat sanat ja äänen aikaisemmin kertomalleni opetukselle sairaalasta, jossa sairas valitsi nähdä kauneutta. Jos musiikki olisi tehty vain uskon tai levyjen myyntiä ajatellen, vaikutus olisi ollut väliaikainen ja pinnallinen. Mutta tämä oli aitoa, elävää uskoa, joka kohosi sielun syvyyksistä ajatuksiin ja puhkesi sieltä teoiksi ja lauluiksi, joilla oli suuri vaikutus hänen ympäristöönsä.
Kaikki riippuu siitä, mihin keskittyy. Muuan viisas ystävä optti minua kerran keskittymään siihen, minkä toivoin enenevän.Tämä auttaa meitä siirtämään huomiomme pois siitä, mitä emme halua siihen, mitä toivomme. Tällainen huomion vaihdos on niin vapauttavaa! Kuvittele, että sinulle sanotaan, mitä teet väärin. Yleensä sellainen masentaa ja suututtaa. Ei ihme, että lapset alkavat tavallisesti protestoida, kun he saavat negatiivista palautetta käytöksestään. Ymmärrätkö? Jos joku tuntee itsensä hylätyksi, hän voi käyttäytyä kuin hylätty, mistä on seurauksena ei-toivottu negatiivinen kierre. Huutaminen ja sanallinen pahoinpitely loukkaa lapsen sielua yhtä paljon kuin fyysinen selkäsauna. On surullista, että monien uskovien kodeissa on jääty tuollaiseen vahingolliseen kierteeseen. Kuvittele nyt, mitä tapahtuu kun katsotaan uskon silmillä, kun puetsanoiksi sen mihin uskot ja minkä toivot näkeväsi. Näkisit potentiaalin, unelmat ja myönteisen reaktion. Kauneus on katsojan silmissä.
En väitä onnistuvani koko ajan keskittymään siihen mikä on hyvää, sillä kyse on prosessista, joka on vielä kesken, mutta rakastan tätä prosessin armoa. Silloinkin kun epäonnistun, tiedän että voin vain myöntää sen ja pyytää anteeksi ja aloittaa alusta. Jo tämä on kallisarvoinen opetus. Joku aika sitten meillä oli lasten kanssa tosi vaikea jakso. Vaarana oli reagoida kielteisesti heidän kielteiseen käytökseensä. Pakotin itseni keskittymään kahteen myönteiseen asiaan kerrallaan, sitten vielä kahteen ja vielä kahteen… Ranteessani oli käsitehty rannekoru jossa lukee ”rakkaus” muistuttamassa minua reagoimaan rakkaudella. Oli helpompaa, kun pilkoin haasteen pienemmiksi askeliksi, ja jotain alkoi tapahtua. Negatiivinen kierre voidaan muuttaa pelkällä hyvyydellä.
Sananlaskujen kirja kehottaa minua varjelemaan sydäntäni, opiskelemaan Sanaa ja iskostamaan Hänen totuutensa sisimpääni, koska Raamattu muistuttaa minua siitä, että Luojamme on tehnyt meidät ihmeellisesti (Ps. 139). Hyvyyden osoittaminen yksinkertaisella rohkaisevalla lauseella ravitsee luonnollista, myötäsyntyistä haluamme olla rakastettu, arvostettu ja kunnioitettu. Olemme Elävän Jumalan lapsia, Hänen kuvakseen luotuja (1. Moos.1). Jos tahdomme saada esiin parhaan lapsistamme tai läheisestämme, meidän täytyy kylvää rohkaisun siemeniä. Kun minä arvostan jotain henkilöä, minuakin arvostetaan ja sieluanikin hoidetaan. Jokaisesta kasvavasta ihmisestä kannustaminen voi pyyhkäistä pois kaiken kovuuden ja murheen ja ravita. Se vahvistaa omanarvontuntoa.
Salaisuus saattaa olla siinä, että otamme askeleen taaksepäin ja kiinnitämme huomiomme ulospäin. Kannustuksella on kyky kohottaa niin kannustajaa kuin kannustettavaa. Ylistyskin on sitä, että korotamme taivaallista Isäämme. Kun kiitämme Häntä, meidät nostetaan siitä ”konkreettisesta todellisuudesta”, johon olimme keskittyneet, huolista jotka olivat vanginneet huomiomme. Ilomme lisääntyy ja henkemme virvoittuu.
Askeleen taaksepäin ottaminen ja huomiomme siirtäminen ulospäin muistuttaa minua myös yhdestä viisauden helmistä, jonka äitini opetti minulle jo varhain: ”Kiitollisuus on rukouksen avain.” Hän opetti minulle, että kiitollisuus heijastaa sielun tilaa ja että sillä on avain, joka avaa silmäni näkemään, mitä Jumala tekee minun puolestani, ja se auttaa minua näkemään ympäristöni – ei vain hyvinä aikoina vaan ”kiittäkää joka tilanteessa, sillä sitä Jumala tahtoo teiltä Kristuksessa Jeesuksessa” (1. Tess. 5:18).
Sapattina perinteinen rukouskokouksemme päättyy seuraaviin sanoihin, joita 1. Piet. 3:10 lainaa. Painotus on niiden ajattomassa totuudessa sukupolvesta sukupolveen: ”Jumalani, varjele kieleni pahasta ja huuleni vilppiä puhumasta” (Ps. 34:14). Mielenkiintoista, että rukouskokouksenkin jälkeen meitä täytyy muistutaa keskittymään elämää antavaan puheeseen, joka on totuuden mukaista. Minut tekee nöyräksi se, että lähtiessäni rukouksen pyhyyden keskeltä minä tarvitsen Hänen apuaan voidakseni toimia rukouksen mukaisesti pyhyydessä jokapäiväisessä elämässänikin.
Kirjoittajasta: Lydia Bachana syntyi uskovaan perheeseen. Hän on naimisissa Yehuda Bachanan kanssa ja heillä on kolme lasta ja koira. Lydia on opiskellut englantilaista kirjallisuutta ja kielitiedettä Heprealaisessa Yliopistossa. Hän rakastaa kirjoittamista ja hän laulaa kuorossa. Toimittuaan osa-aikaisesti toimittajana Lydia on nyt kotiäitinä voidakseen huolehtia täysipainoisesti lapsista ja kodista.
TEACHING FROM ZION – OPETUSTA SIIONISTA Issue 42/March 2021/Nisan 5781/ maaliskuu 2021 Published by Netivyah Bible
Instruction Ministry, Jerusalem, Israel
