Kirj. Adam Lee Rosenfeld
Muistan, kun sain syntymäpäivälahjan veljeltäni ollessani noin kahdeksan vuotta vanha. Silloin kun minä synnyin, veljeni oli jo aikuinen ja lähtenyt kotoa, joten en nähnyt häntä kovinkaan usein. Hän kävi tervehtimässä meitä aina silloin tällöin. Kerran hän tuli antaakseen minulle syntymäpäivälahjan. Hän ojensi minulle suorakulmaisen painavan esineen. Otin sen häneltä ja revin paperin sen päältä. Mikä se voisi olla? Laatikollinen Transformer-robotteja? Uusi videopeli?
Suureksi pettymyksekseni huomasin piteleväni käsissäni sanakirjaa. Sanakirja…syntymäpäiväkseni. Olin niin pettynyt, että itkin ihan siinä veljeni edessä. En yrittänytkään näyttää iloiselta tai kiittää häntä. Se oli kauheaa. Veljeni vain lähti talosta sen sileän tien. Tuo hetki on painanut minua siitä lähtien. Ja yhtä pahalta kuin minusta tuntui silloin, tuntuu kun ajattelen miten usein olen tehnyt saman yhä uudestaan Jumalalle.
Tein väärin
Jumala on siunannut minua lahjalla. Hän antoi minulle kyvyn ylistää Häntä musiikin kautta. Varhaisessa teini-iässä opettelin soittamaan kitaraa, laulamaan ja kirjoittamaan lauluja. Myöhemmin elämässä Jumala antoi minulle tilaisuuksia soittaa ylistysryhmissä, johtaa ylistystä ja kuulua ylistyspalvelutyön henkilökuntaan. Mutta en aina arvostanut noita tilaisuuksia niin kuin minun olisi pitänyt. Joskus pidin niitä keinona saavuttaa päämääräni. Ajattelin, että jos päätän käyttää lahjojani ylistykseen, Jumala ”olisi minulle kiltti” ja antaisi minun jonain päivänä tehdä muita juttuja, joita halusin tehdä elämässä. Tämä osoittaa, että en ymmärtänyt saamani lahjan arvoa.
Totuus on, että Jumala ei ole vain ”kiltti” minulle; Hän rakastaa minua. Hän rakastaa minua niin paljon, että Hän antoi minulle kaikki nämä tilaisuudet ylistää Häntä. Veljeni antoi minulle sanakirjan osoittakseen rakkautensa. Me emme ehkä tunteneet toisiamme kyllin hyvin, mutta Jumala tuntee minut paljon syvemmällä tasolla ja antoi minulle lahjat sen mukaan. Mutta sydämessäni kohtelin sekä veljeäni että Jumalaa samalla tavalla.
Kuole itsellesi…
Kuningas Daavid ymmärsi tämän puolen Jumalan antamasta ylistyksen lahjasta. Hän oli Raamatun sanoin: ”Jumalan mielen mukainen mies”(1. Sam.13:14). Kun arkkia tuotiin Jerusalemiin, Daavid riisui kuninkaallisen asunsa ja tanssi Jumalan edessä kaikin voimin (2. Sam. 6:14). Tämän historiallisen tapahtuman lähdetekstin mukaan kyse oli ”kieppumisesta ympäriinsä ja pyörähtelystä”. Voisitko kuvitella, että joku nykyajan maailmanjohtaja riisuu liituraitapukunsa ja kieppuu ja pyörähtelee julkisesti? Ne miehet eivät etsi yleensä tämänkaltaista julkisuutta. Mutta pointti on se, että me kaikki tarvitsemme jotain jonka vuoksi kieppua ympäriinsä ja pyörähdellä.
Kauan sitten erämaassa israelilaiset päättivät onnettomuudekseen, että heidän etunsa mukaista oli palvoa kultaista vasikkaa. Raamatussa sanotaan, että uhrattuaan ja käytyään syömään, he ”nousivat karkeloimaan” (2. Moos.32:6). Lähdetekstin mukaan ”nauraen hilpeästi”. Tämä ei ole ihan sama kuin kieppuminen ja pyörähtely, mutta uskoisin, että molemmissa on jotain yhteistä. Molemmat viittaavat haluun luopua kaikista estoista.
Kuvaus Daavidista tanssimasta Herran edessä viittaa myös siihen, että hän heitti vaatteet pois päältään voidakseen tanssia (2. Sam. 6:20). Ajattelen, että ylistääkseen Jumalaa Daavid riisui yltään ne vaatteet, jotka muistuttivat hänen kuninkuudestaan. Hän riisuutui kuninkaallisesta asemastaan Herran edessä – hän kuoli itselleen.
Minä kaipaan jotain tällaista elämässä. Kaipaan jotain, joka antaa oikeuden luopua täydellisesti yhteiskunnallisesta arvojärjestyksestä – kaikista estoista. Minun on päästävä sille paikalle, jossa kuolen kokonaan itselleni. Nykypäivän kulttuurissa tämä on suuri teema. ”Antaudu musiikin valtaan.” ”Heittäydy rytmin vietäväksi.” Ymmärrän sen, olen kokenut sen. Mutta rytmi, musiikki, poptähti, rockbändi, hippien kokkojuhlat, ja sen sellaiset, ne eivät pysty herättämään minussa todellista palvontaa. Niiden takia ei kannata luopua kaikista estoista.
Jos sukellan tällaisiin juttuihin, eksyn. Ja sitten minun täytyy löytää itseni uudestaan. Aikani ja kykyni – elämäni – vain valuu tyhjiin tuollaisessa. Se voi sitoa ihmisen loputtomaan itsensä etsimisen kierteeseen vain jotta ihminen voisi sitten taas kadottaa itsensä. Ja lopulta mitään ei tapahdu. En halua tuollaista elämää.
…niin löydät itsesi
Mutta kun unohdan itseni palvoessani Jumalaa, löydän itseni. Vain Hän on arvollinen ottamaan vastaan estojeni pois heittämisen. Ja niin minun pitäisi palvoa Häntä. Ei saavuttaakseni sillä jotain. Ei keinona, joka tekisi minusta vanhurskaamman. Ei keinona, joka avaisi minulle enemmän mahdollisuuksia työhön/palvelutehtävään/arvostukseen – ei. Palvonta on itsessään palkkio.
Joten kun Jumala antaa sinulle lahjan palvoa Häntä, älä ajattele, että se johdattaa sinut elämässä jonnekin muualle kuin lähemmäksi Häntä. Ja jos et pysty antamaan sille arvoa, olet kuin tuo 8-vuotias poika, joka itki syntymäpäivänään. Olet saanut juuri lahjan, etkä sitä edes tajua.
Kirjoittajasta: Adam Lee Rosenfeld on indie-rock artisti, luovuuteen valmentaja ja sovelluskehittäjä . Hän toimii tällä hetkellä Netivyan mediapäällikkönä. Adam asuu Jerusalemissa vaimonsa ja kahdeksan lapsensa kanssa. Tutustu hänen musiikkiinsa ja taiteeseensa netissä osoitteessa haradonai.net.
TEACHING FROM ZION – OPETUSTA SIIONISTA Issue 42/March 2021/Nisan 5781/ maaliskuu 2021 Published by Netivyah Bible
Instruction Ministry, Jerusalem, Israel
