Kirj. Joseph Shulam
Ihme on ihana ja selittämätön ilmiö, tapahtuma, joka hipoo uskomattoman rajoja. Oikeastaan siinä on kyse jumalallisesta asioihin puuttumisesta meidän inhimillisellä tasollamme; siksi juuri se on niin ihmeellistä ja selittämätöntä. Kun nyt olen määritellyt ihmeen, kerron muutamasta tapahtumasta elä- mäni varrelta, joihin minulle ei ole muuta inhimillistä selitystä kuin että Kaikkivaltiaan käsi on oh- jannut ja siunannut minua.
Olin 16-vuotias, asuin Jerusalemissa ja uskoin Jumalaan ja Jeshuaan, Israelin Messiaaseen. Syyskuun toisena päivänä, 1962, minut upotettiin kasteen hautaan Välimeressä Tel Avivin lähellä. Vedestä nous- tuani näin rannalla puoliksi hiekkaan hautautuneen muovikengän. Ohikulkiessani potkaisin kenkää kevyesti. Kengästä lennähti yllättäen viiden liiran seteli. Kastekummini, amerikkalainen kristitty, poimi setelin hiekasta ja antoi sen minulle sanoen: ”Niin kauan kuin elät uskon varassa, Jumala pitää huolen kaikista tarpeistasi.” Minä pidän tätä hetkeä elämäni ensimmäisenä ihmeenä eli ”Nes ́inä”, kuten me sanomme hepreaksi. Se oli minulle merkki siitä, että Jumala oli läsnä elämässäni ja että minulla oli henkilökohtainen lupaus Häneltä. Saattaa olla, että joidenkin mielestä tämä oli vain sattu- maa eikä mikään ihme tai merkki. Mutta minä kyllä otin tämän pienen tapahtuman merkkinä Juma- lalta – profeetallisena ihmeenä. Kun samana päivänä palasin kotiin, perheeni hylkäsi minut ja ilmoitti, etten ollut enää heidän poikansa. He sanoivat, että heille minä olin kuollut.
Kaksi viikkoa myöhemmin muuan amerikkalainen turisti nimeltä Joe Gray oli kuullut hankalasta ti- lanteestani, ja että minut oli karkotettu kodistani. Kuunneltuaan tarinani hän lupasi lähettää minulle lipun Yhdysvaltoihin, jossa alkaisin opiskella sisäoppilaitoksessa lähellä Valdostaa, Georgiassa. Joe piti lupauksensa, ja kaksi viikkoa myöhemmin sain lentolipun ja 50 dollaria. Pian sen jälkeen lähdin ensimmäiselle lennolleni Yhdysvaltoihin.
Georgian kristillisestä koulusta löysin todellisen, aidon Messiaan opetuslasten yhteisön. Ryhmällä oli saksalainen tausta; heidän isovanhempansa olivat paenneet Saksasta, koska heitä vainottiin heidän uskonsa tähden. He asettuivat asumaan etelä-Georgiaan, vain pari mailia Floridan rajalta. Bill Long, joka oli tuolloin koulun rehtori, oli vain 23 vuotta vanha. Hän oli myös minun Raamatun opettajani. Olimme sopineet, että minä tekisin hänelle töitä voidakseni maksaa koulumaksut. Viikonloppuisin matkustin Billin kanssa puhumaan kirkoissa ja tapaamaan potentiaalisia lahjoittajia ja kannustamaan heitä tekemään lahjoituksia koululle. Siitä hetkestä perjantai-iltapäivänä, kun lähdimme, aina paluuhetkeemme asti. sain 50 senttiä tunnilta. Näiden Billin ja joskus John Paynen kanssa tekemieni vii- konlopun työmatkojen lisäksi minun piti siivota luokat ja kirjasto sekä haravoida männynneulaset isolta pihalta.
Kaikki sujui oikein hyvin joululomaan asti. Kaikilla toisilla oppilailla oli perhe jossain päin Yhdys- valtoja. Minulla ei ollut ketään. Asuntola suljettiin, kaikki lähtivät koulusta, ja minä jäin ypöyksin. Löysin vanhan hylätyn majan aika läheltä koulua ja päätin asua siellä loman ajan. Lattialla oli likainen patja, joten toin kaikki tavarani majaan ja nukuin siellä monta yötä. Sunnuntaiaamuna menin Dasher kirkkoon ja kuuntelin vierailevaa puhujaa, Elmer Morgenia. Hänen opetuksensa teki minuun vaiku- tuksen, ja jumalanpalveluksen jälkeen hän kysyi minulta, missä aioin viettää joululoman. Minulle ei ollut hänelle vastausta, joten kävelin hiljaa pois.
Elmer Morgen sai selville, missä olin viettänyt yöni. Hän tuli ja otti pienen vaatekassini ja pani minut Miamiin menevään linja-autoon. Elmer, hänen vaimonsa Edith ja heidän kaksi tytärtään antoivat mi- nulle kodin USAssa asuessani. Vietin heidän luonaan kaikki koulun loma-ajat. Kesän lopulla, kun olin saanut lukion päästötodistuksen, menin taas Miamiin Morgenin perheen luo. Collegen alkamista edeltävänä viikonloppuna huomasin, että minulla oli rahaa vaivaiset 4 dollaria 25 senttiä. Elmer Mor- gen saarnasi sunnuntaiaamuna antamisen tärkeydestä. Kun kolehtihaavi tuli kohdalleni, laitoin siihen ne neljä dollariani. Sen jälkeen taskussani oli vain 25 senttiä, ja minun oli päästävä maanantaina Rochesteriin, Michiganiin.
Ainoa vaihtoehto oli liftata Miamista ja yrittää päästä Michiganiin mahdollisimman nopeasti. Juma- lanpalveluksen jälkeen kuulin, että yksi perhe aikoi ajaa pohjoiseen, Jacksonvilleen, Floridaan. Ky- syin, olisiko minun mahdollista saada heiltä kyyti, ja he suostuivat. Saavuimme Jacksonvilleen ilta- seitsemältä. He jättivät minut bussiasemalle. Tunsin Jacksonvillestä vain Eddie Couchin, joka oli San Jose kirkon pastori. Soitin hänelle bussiasemalta ja hän sanoi, että hän auttaisi minua mielellään, mutta että hän oli juuri nyt päivällisillä, josta hän ei voinut lähteä. Mutta hän lupasi lähettää jonkun toisen hakemaan minut ja järjestämään yöpymiseni. Istuin bussiasemalla ja odotin. Noin 45 minuutin kuluttua vanha ruosteinen Chevrolet Corvair pysähtyi aseman oven eteen. Pieni tanakka nainen työn- tyi ulos autosta ja kutsui minut kyytiin. Ajaessamme pois asemalta nainen kertoi, että hänen nimensä oli Katherine McGee, ja että hän ei voisi viedä minua kotiinsa, sillä hän oli naimaton nainen. Mutta hän veisi minut sisarensa kotiin, jossa voisin olla yötä.
Ajoimme jonkin aikaa kunnes tulimme vihdoin suuren talon luo, jota ympäröi korkea rauta-aita. Suuri portti avautui ja siinä seisoi portinvartija toivottamassa meidät tervetulleiksi. Talon rouva tuli ulos talosta ja syleili Katherinea. Sitten hän käski portinvartijaa viemään minut huoneeseeni. Minulla ei ollut matkalaukkua; kaikki omaisuuteni mahtui pieneen kangaskassiin. Portinvartija tuli huonee- seeni kysymään, oliko minulla smokkia. Vastasin, etten omistanut minkäänlaista pikkutakkia. Hän palasi muutaman minuutin päästä kantaen takkia, joka oli minulle vähän liian suuri, mutta ei niin paljon etten olisi voinut pitää sitä. Minut kutsuttiin syömään päivällistä Cavortin perheen ja muuta- man heidän vieraansa kanssa. Päivällispöydän keskustelu oli minulle täysin vieraalta planeetalta. He keskustelivat lintujahdista Louisianassa ja hirvijahdista Alaskassa – minulle aivan käsittämätöntä ajanvietettä. Päivällisen jälkeen rouva Cavort pyysi minua olemaan valmiina aamulla, koska meni- simme aamiaiselle neiti McGeen luo. Ja niinhän neiti McGee saapui aamulla, ja me kaikki nousimme kuljettajan ajamaan autoon ja huristimme pois. Minulla oli vain jokunen sentti taskussani, kun tämä nainen sanoi minulle aamiaisella, että he jättäisivät minut aamiaisen jälkeen liftausasemalle.
Kuljettaja palasi luoksemme työntäen kärryä, jossa oli kaksi nahkaista matkalaukkua, jotka hän siirsi autoon. Lähdimme ajamaan. Jonkin ajan kuluttua kuljettaja pysäytti auton, astui ulos ja otti autosta sinne laittamansa kaksi matkalaukkua ja pyysi minua seuraamaan itseään liftausasemalle. Saavuin josamana päivänä Rochesteriin, Michiganiin, Cavortin perheen yksityislentokoneessa. Michiganissa Collegen rehtori, Lucien Palmer oli minua vastassa lentokentällä ja vei minut asuntolaan ja huonee- seeni. Myöhemmin samana päivänä huomasin, että niiden kahden matkalaukun sisällä oli kaikki vaat- teet ja muut, mitä ensimmäisen vuoden yliopisto-opiskelija tarvitsisi selvitäkseen Michiganin kyl- myydessä. Minulle tämä tapahtuma on minun oma yksityinen ihmeeni. Saavuin yliopistoon parem- min varustautuneena kuin useimmat muut. Minulle se oli sen lupauksen vahvistus, jonka Jumala oli antanut minulle kastepäivänäni.
Jumala on pitänyt lupauksensa uskollisesti. Merkit ja ihmeet ovat seuranneet minua kaikkina näinä vuosina, jolloin olen palvellut Herraa. Vaikeita aikoja on ollut niin palvelutyön kuin taloudellisten seikkojen suhteen. Mutta koskaan meillä ei ole ollut velkaa. Ja mitä tulee vaikeuksiin palvelutyössä, jokainen vaikea aika on ollut meille opiksi ja on valmentanut meitä kiipeämään ja valloittamaan seu- raavaa vuorta.
Viimeisin osoitus Jumalan uskollisesta tuesta meille ja Jerusalemille on ollut uuden rakennuksen saa- minen palvelutyöllemme ja seurakunnalle. Emme ryhtyneet keräämään rakennusrahoitusta, ennen kuin olimme saaneet rakennusluvan. Sitten kun aloitimme rahoituskampanjan, ensimmäisiä lahjoi- tuksia rakennusrahastoon oli anonyymin lahjoittajan lahjoittamat miljoona dollaria. Netivyalaiset epäilivät, saattoiko se olla totta, mutta kun raha ilmestyi pankkitilille, kaikille oli selvää, että tässä oli Herran käsi ja merkki, että Jumala seisoi yhä minulle antamiensa lupausten takana.
Nämä ovat minun yksityisiä ja henkilökohtaisia ihmeitäni. Ne eivät ole niin valtavia ja ihmeellisiä kuin Punaisen Meren ylitys tai viiden tuhannen ihmisen ruokkiminen Kinneretin rannoilla. Mutta ne ovat matkan varrella kohoavia merkkipaaluja siitä, että Herra on uskollinen ja pitää lupauksensa.
OPETUSTA SIIONISTA, NR 37 Kesäkuu 2018 / Tamuz 5778
