Mitzvot ja modernismi

OPETUKSIA SIIONISTA, nro 44, syyskuu 2021, Elul 5781

MITZVOT (käskyt) JA MODERNISMI

Kirj. Dror Shanon

Modernismi 

– substantiivi

– modernin ajatelun, ilmaisun tai tekniikan luonne tai laatu.

”Kun hän heittäytyy filosofiseksi, hänestä tulee omituinen sekoitus nostalgiaa ja modernismia.”

– tyyli tai liike taiteissa, joka pyrkii rikkomaan klassiset ja perinteiset muodot.

– liike, joka muokkaa perinteisiä uskomuksia modernien ajatusten mukaisiksi, varsinkin roomalaiskatolisessa kirkossa 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa.

Modernismi tarkoittaa maailmanlaajuista suuntausta yhteiskunnassa ja kulttuurissa, jonka päämääränä 1900-luvun ensimmäisiltä vuosikymmeniltä on ollut etsiä tapoja virittäytyä modernin, teollistuneen elämän esiin tuomiin kokemuksiin ja arvoihin.

Modernismi perustui pohjimmiltaan utopistiseen kuvaan ihmisen elämästä ja yhteiskunnasta ja uskoon kehityksestä (eteenpäin menemisestä). Modernistiset ihanteet valtasivat taiteen, arkkitehtuurin, kirjallisuuden, uskonnon, filosofian, yhteiskunnan organisaation, jokapäiväisen elämän ja tieteetkin.

Suuntausta kutsuttiin alun perin nimellä ”avant-garde”, mikä kuvasi sen yritystä kumota joitain perinteitä tai status quota. Itse termi ”modernismi” tulee latinan sanasta ”modo”, joka merkitsee ”juuri nyt”.

Mistä me puhumme?

Ennen kuin jatkamme aiheen käsittelyä, koen aiheelliseksi varmistaa, että kaikki keskusteluun osallistujat ymmärtävät tässä käytetyt termien määritelmät tai käsittelemämme aiheen ainakin pääpiirteissään. Katsokaamme sen tähden muutamia modernismin määritelmiä (en.wikipedia.org/wiki/Modernism).

Jotkut kommentaattorit määrittelevät modernismin ajattelutavaksi, jota leimaa yksi tai useampia filosofisesti määriteltyjä ominaisuuksia, kuten itsetietoisuus tai omakohtaisuus, jotka leimaavat kaikkea uutta taiteissa ja tieteenhaaroissa. Etenkin länsimaissa on enemmän niitä, jotka pitävät sitä yhteiskunnallisesti edistävänä ajatussuuntana, joka vahvistaa ihmisten kykyä luoda, parantaa ja muovata uudeksi ympäristöään käytännön kokeilun, tieteellisen tiedon tai teknologian avulla. Tältä kannalta nähtynä modernismi rohkaisee olemassaolon joka alueen uudelleen tutkimista kaupankäynnistä filosofiaan, päämääränään löytää se, mikä ”pidätteli” kehitystä ja korvaamalla se uusilla tavoilla saavuttaa sama päämäärä. Toisille modernismi on esteettistä itsensä havainnoimista. Tästä on apua, kun tutkitaan reaktioita teknologian käyttämiseen Ensimmäisessä maailmansodassa sekä teknologian vastaisia ja nihilistisiä puolia eri ajattelijoiden ja taiteilijoiden teoksissa lähtien Friedrich Nietzschestä (1844-1900) Samuel Beckettiin (1906-1989).

Roger Griffinin mukaan modernismi voidaan määritellä laajimmin nähtynä laajaksi kulttuuriseksi, yhteiskunnalliseksi tai poliittiseksi aloitteeksi, jota kannattelee ”kaiken uuden väliaikaisuuden” eetos. ”Modernismi pyrki palauttamaan”, Griffin kirjoittaa, ”ylevän järjestyksen ja tarkoituksen tunnun nykymaailmaan toimien siten kaikenkattavan ”nomoksen” (lain) eli ”sacred canopyn” (pyhän katoksen) (havaitun) murenemisen vastavoimana modernismin sirpaloivasta ja maallistavasta vaikutuksesta.” Sen tähden ilmiöt, joilla ei näennäisesti ole mitään yhteistä, kuten ”ekspressionismi, futurismi, vitalismi, teosofia, psykoanalyysi, nudismi, rotuhygienia, utopinen kaupunkisuunnittelu ja arkkitehtuuri, nykytanssi, bolshevismi, orgaaninen nationalismi – vieläpä itsensä uhraamisen kultti, joka täytti joukkohaudat Ensimmäisessä maailmansodassa – tuovat esiin yhteisen asian ja psykologisen kasvualustan taistelussa (havaittua) rappiota vastaan.” Kaikki ne tarjoavat pääsyä ”todellisuuden ylipersoonalliseen kokemukseen”, jossa ihmiset uskoivat voivansa voittaa oman kuolevaisuutensa ja lopulta lakattuaan olemasta historian uhreja heistä tulisi sen sijaan sen luojia.

Entäs sitten?

Viimeksi kuluneen vuosisadan aikana esiintyneen kaikenlaisen ”modernismin” perusominaisuuksia ovat aiemmin vallinneen status quon halveksunta ja into muutokseen ja uutuuteen. Siten se tuo tilalle omanlaisensa tyrannian pyyhkäistessään pois menneisyyden ja hallitessaan nykyisyyttä optimistisen utopistisine toiveineen valoisammasta tulevaisuudesta. Sen oma into saada aikaan muutos antoi kuitenkin tulokseksi ”postmodernismin”, joka kyseenalaisti monia modernismin oletuksia. Tarkoitukseni on tässä artikkelissa tutkia muutamia näistä olettamuksista ja niiden haasteista, sekä tarkastella, kuinka perinteinen judaismi voi ja kuinka sen täytyy pysyä vahvana näiden vallitsevien maailmankatsomusten edessä. Sen lisäksi tahtoisin tutkia juutalaisen messiaanisuuden paikkaa tässä ympäristössä, koska se ei voi välttyä siltä, että kaikki ne muovaavat sitä ja vaikuttavat siihen, jääkö se sitten pysyväksi ja omaksutuksi vaikutukseksi, vai saako se aikaan vastareaktiona haredilaisen eristäytymisen.

Kaksi maailmaa

Menneisyydessä juutalaiselle maailmalle on ollut luonteenomaista kahtiajako kahteen erilliseen maailmaan. Toinen on juutalaismaailman erillään oleva saareke, jota leimaavat yhteisöä tukevat arvot ja käyttäytyminen sekä tiivis perheeseen ja yhteisöön kuulumisen kasvupohja. Vastakohtana tälle on vihamielinen ulkopuolisten, hylkääjien, vainoojien ja niin toisilleen kuin juutalaisillekin tyly maailma. Ennen modernismin aikaa tämä ero oli ilmiselvä. Tämä ulkopuolinen maailma vahvisti juutalaisten eristäytymistä ja epäluuloisuutta, toisaalta juutalaismaailma oli omaksunut nämä asenteet itse omaksi puolustuksekseen. Jonkinasteinen eristäytyminen on ollut ominaista myös muutamille kristillisille lahkoille menneinä aikoina, tosin lievemmistä syistä kuin vuosisatojen systemaattisesta vainosta, jollaista juutalaiset ovat saaneet kokea. Lisäksi niiden eristäytyminen nousi ryhmien omasta tahdosta niiden omien käsitysten ja vakaumusten pohjalta eikä niinkään ulkopuolisen paineen johdosta. Tässä artikkelissa keskitytään kuitenkin niihin toimiin, joihin juutalaisten yhteisöjen täytyi ryhtyä. Jokainen voi vapaasti käyttää hyväkseen näitä juutalaisia keksintöjä.

Vastine universaalille modernismille

Modernismin nousun myötä, johon kuului yhteiskunnallisia liikkeitä kuten Valistus ja juutalaisten Haskala, rajat hämärtyivät ja vihdoin melkein katosivat. Aiemmat uskonnolliset rajatkin hämärtyivät. Juutalaisten erilaisuutta alettiin pitää yhteiskunnan vastaisena ja esteenä modernismin tarjoamien taloudellisten ja sosiaalisten etujen ja hyväksynnän saamiselle. Vaikutti siltä, että modernismi oli ominut itselleen juutalaisen mitzvan, Tikun ha Olamin (maailman korjaamisen). Tästä sai alkunsa juutalainen reformiliike ja uskonnollinen asennoituminen. Pian sen jälkeen nousi kristillisiä lähetysjärjestöjä käännyttämään juutalaisia ilmiselvästi paljon valistuneempaan uskontoon. Judaismi vastasi molempiin näihin yrityksiin samoin kuin maalliseen modernismiin: hyväksymällä joitain näkökohtia ja hylkäämällä toisia, pyrkien löytämään tasapainon universaalin mukaankuulumisen ja toisista erottuvan yhteisön identiteetin välillä, joka voisi kunnioittaa muinaista liittoa maailman edessä, joka oli juuri hylännyt sen käsityksen, että jotain vanhaa ja muuttumatonta voisi pysyä voimassa. Yksi sellainen juutalainen vastaus, jolla yritettiin tasapainottaa juutalaisten kunnallista identiteettiä ja mukaan kuulumista ympäröivään valtakulttuuriin varsinkin USA:ssa, oli juutalais-kristillisyyden eli heprealais-kristillisyyden omaksuminen, mikä ei eronnut paljon siitä, mitä reformiliike oli tehnyt suhteessa valtakulttuuriin Euroopassa, mutta hämärryttäen kristinuskon ja judaismin välisiä pitkäaikaisia rajoja. Tällaisia asenteita ei otettu yleisesti suopeasti vastaan jakautuneen juutalaisyhteisön muissa osissa. Muita yrityksiä löytää parempi tasapaino olivat konservatiivinen judaismi ja moderni ortodoksijudaismi, joka sekin hylkäsi kristillisen lähetystyön ponnistelut. Oli vielä muitakin suhtautumistapoja, jotka pyrkivät korjaamaan kristinuskoa kohti siirtymisen, kuitenkin pyrkien selvittämään ja vaatimaan judaismille entisajan israelilaisen rabbin – HaRav Jeshua ben-Josefin – opetukset ja löytämään tasapainon muinaisen liiton ja modernin maailman välillä. Tätä suuntaa edustivat messiaaninen judaismi ja juutalainen messiaanisuus, jotka pyrkivät tuomaan esiin voimakkaamin juutalaisen oikeaoppisuuden pätevyyden ja luomaan juutalaisen uudelleentulkinnan juutalaisesta apostolisesta kirjallisuudesta, arvioimalla uudestaan ja hylkäämällä paljon olemassaolevasta perinteisestä kristillisestä opinkehittelystä.

Laajemmalle levinnyt juutalainen asenne on kuitenkin ollut omaksua modernismin malli ja hylätä uskonto taantumuksellisena ja omaksua sen sijaan maallistuminen. Tämän myötä kuvaan astui sulautuminen maallistuneeseen valtakulttuuriin, avioliitot ei-juutalaisten kanssa ja juutalaisten yhteiskunnallisen erilläänolon hylkääminen. Tästä seurasi tietenkin väistämättä, että kahdessa sukupolvessa monet näistä tämän ryhmän juutalaisista eivät ole enää laillisesti juutalaisia – siis halachan laillisuusmääritelmien mukaan – ja kolmas sukupolvi tuskin enää muistaa olleensakaan juutalainen – muutamia kulttuurisia ja kielellisiä erikoisuuksia lukuunottamatta. Toora kutsuu tällaista liitosta ja sen yhteisöstä poisleikkaamiseksi. Tämä vanha uhkaus ei rajoitu kuitenkaan vain maallistuneeseen, aiemmin juutalaiseen yhteisöön kuuluneeseen ryhmään. Mutta jos joskus vielä tapahtuu näiden ”kadotettujen sielujen” kokoonkutsuminen, jotta heidät liitetään takaisin yhteisöön, 

heidän kohdallaan edellytetään huomattavaa muutosta asenteissa, uskonnollista uudelleen koulutusta ja laillista kääntymystä.

Juutalais-kristityt ovat toinen ryhmä, jotka ovat vaarassa avioitua ei-juutalaisten kanssa, ja ehkä vähäisemmässä määrässä niin kutsutut messiaaniset juutalaiset, jotka noudattavat kristinuskon oppia ja kristillisiä tapoja. Muutamat näistä viimeksi mainituista ovat osoittaneet herkkyyttä ja tunnistaneet vaaran, minkä johdosta he ovat pyrkineet palaamaan ainakin juutalaisyhteisön vaikutuspiiriin juutalaisten, halachan mukaan välttämättömien, kääntymykseen liittyvien menettelyjen kautta, välttääkseen seka-avioliitot ja oppiakseen vähitellen noudattamaan paremmin perinteisiä juutalaisia tapoja. Tässä mielessä he ovat kuin postmodernistit, jotka kyseenalaistavat modernismin yhdenmukaisuuden periaatteita puolustamalla pluralismia ja monikulttuurisuutta. Mutta vaaransa on juutalaisille monikulttuurisessakin ympäristössä, jonka oletetaan kunnioittavan eri yhteisöjen oikeutta heidän oman lahkonsa erilaiseen uskontoon ja erilaisiin tapoihin. Filosofisena ajatuksena monikulttuurisuus ei takaa yhdenvertaisen suvaitsevaisuuden soveltamista kaikkiin yhteisöihin, varsinkaan ei yksikulttuurisiin juutalaisiin yhteisöihin. Juuri monikulttuurisuuden ja pluralismin ympyröistä nousee todennäköisesti paheksunta sellaista käsitettä vastaan, että Israelin kaltaista yhdenmukaisesti juutalaista valtiota täytyisi pitää laillisena (he unohtavat ne moninaiset kulttuurimuunnelmat, joita on vielä olemassa juutalaiskansan sisällä).

Postmodernismi

Modernismifilosofian haastaa uudempi, postmodernismiksi kutsuttu liike ja filosofia. Tällainen termi antaa ymmärtää, että kyse on modernismin seuraajasta, joka voi syrjäyttää sen jollain luultavasti parannellulla visiolla. Samalla voi herätä ajatus, mikä mahtaa seurata postmodernismia. Postmodernismille olennaisia piirteitä ja asenteita ovat skeptisismi, ironia tai kaiken sen hylkääminen, mitä se kuvaa suurina modernismiin liittyvinä narratiiveinä ja ideologioina. Se kritisoi usein Valistuksen järjen korostusta, se osoittaa yleistä epäluuloa järkeä ja siihen liityviä subjektivismia ja relativismia kohtaan sekä tarkkaa herkkyyttä ideologian roolin suhteen poliittisen tai taloudellisen vallan ylläpitäjänä. Modernismin ja postmodernismin välinen perusero on, että modernistinen ajattelu keskittyy elämän abstraktin totuuden etsimiseen, kun taas postmodernistiset ajattelijat uskovat, ettei ole mitään universaalia totuutta, ei abstraktia eikä mitään muutakaan. Tämän perusteella voimme syystä päätellä, että postmodernismin näkemys Raamatun absoluuttisen totuuden kaltaisesta käsityksestä on melkoisen hämärä. Se korostaa pluralismia ja relativismia ja hylkää kaiken varman uskon tai absoluuttisen arvon. Se on ristiriidassa essentialismin kanssa, joka on näkemys, että asioilla on tietty joukko ominaisuuksia, jotka tekevät niistä sen mitä ne ovat, ja että tieteitten ja filosofian tehtävä on löytää ja ilmaista ne. Esimerkiksi näkemys, että kaikille lapsille pitäisi opettaa perinteisiä linjoja noudattaen vallitsevalle kulttuurille olennaisina pidetyt ideat ja metodit, tai näkemys, että ihmisryhmillä – kuten naisilla ja miehillä, heteroilla ja homoilla, tai etnisten ryhmien jäsenillä – on luontaisesti erilaiset ja kullekin ominaiset luonteet tai taipumukset. Postmodernismi pitää siis ihmisen identiteettiä sosiaalisena rakennelmana tai keksintönä, epävakaana ja muutokselle tai uudelleen määrittelylle alttiina. Se hylkää myös ajatuksen, että arvot perustuvat kehitykseen liittyviin realiteetteihin ja torjuu ihmisen tekojen vaikutuksen ihmisen kohtaloon. Modernistit sen sijaan pitävät ihmisen tekoja kohtaloa muovaavana voimana. 

Tasapainoa etsimässä

Musikaalissa ”Viulunsoittaja katolla” päähenkilö Tevje esittää retorisen kysymyksen: ”Miten säilytämme tasapainon?” Hän viittasi juutalaisten olemassaolon uhanalaisuuteen paljon kovempien uhkien edessä kuin mitä ovat modernismin tai postmodernismin kaltaiset filosofiset ja yhteiskunnalliset kuohunnat. Hän puhui köyhyydestä ja pogromeista. Mutta tarinan edetessä se sivuaa sitä modernia uhkaa, joka tulee juutalaisten sekaantumisesta Venäjän bolshevismiin heidän etsiessään edistyksellisyyttä ja sosialismia välineenä muutoksen ja parempien olosuhteiden saamiseksi, sekä seka-avioliittojen tuomaa uhkaa. Se ei anna meille ratkaisuja, lääkkeitä eikä puolustuskeinoa näitä uhkia vastaan , ja tämän filmin tai näytelmän katsojilla on kuluneiden muutamien vuosikymmenten kuluessa ollut mahdollisuus tarkkailla ja kokea niiden seurauksia. Tätä kirjoittaessanikin USA:n kansalaiset katselevat modernin bolshevistityylisen kapinan puhkeamista, jota ajaa marxilaisuusvaikutteinen sosialismi. Tästä erityisestä hyökkäyksestä huolimatta juutalaiset aikakauslehdet ovat julkaisseet monia artikkeleita seka-avioliiton vaikutuksista muutamien viime vuosikymmenien ajalta. Ehkä meidän pitäisi arvioida uudelleen, olisiko Tevjen vastauksella hänen retoriseen kysymykseensä mitään käytännöllistä annettavaa näiden puutteiden korjaamiseksi. Hän sanoi: ”Voin vastata teille yhdellä sanalla – perinteet.” Hänen kohdallaan samoin kuin meidänkin kohdallamme juuri juutalaisista perinnäistavoista poikkeaminen on johtanut juutalaisen kulttuurin rappioon. Mutta jos tahdomme käyttää ennen ollutta perinnettä parannuskeinona, meidän täytyy tutkia uudelleen sen erilaisia muotoja, sillä sen on täytynyt mukautua vaihteleviin olosuhteisiin lukemattomien juutalaisten sukupolvien aikana, voidaksemme muovata sen meidän oloihimme sopivaksi, sillä olomme ovat erilaisia kuin Tevjen olosuhteet.

Kuinka erilaiset; kuinka muuttumattomat

Yksi piirre nykyisissä oloissa, joka eroaa niistä, joita Tevje joutui kohtaamaan, on niin suuri vaikutukseltaan, että se peittää alleen melkein kaiken muun. Meidän aikanamme riippumaton juutalainen poliittinen kokonaisuus toimii ja menestyy. Se tunnetaan Israelin valtiona, ja yksi sen päämääristä on koota juutalaiset maanpaosta, joka on leimannut juutalaisten olemassaoloa 2000 vuotta. Yksi sen haasteista on nimenomaan muutamien sellaisten perinteiden muuttaminen, jotka olivat välttämättömiä juutalaisten eloonjäämiseksi tuon kauan kestäneen maanpaon aikana. Toinen päämäärä on sulauttaa nuo perinteet niihin perinteisiin, jotka juutalaisilla oli ennen maanpakolaisuutta – mikä on erittäin vaikeaa, koska nuo varhaisemmat perinteet ovat peräisin kehitysjaksolta, joka oli enintään vain 1500 vuotta pitkä, ja käsitti Tooran antamisen Moosekselle, Moshe Rabbeinulle, ja v 70 tapahtuneen Toisen temppelin hävittämisen välisen ajan. Ainoa tuollaista yhdistämistä tukeva piirre on, että myöhäisemmät perinteet oli suunniteltu heijastamaan ja säilyttämään aikaisempia perinteitä, olkoonpa sitten vain symbolisesti. Onneksi Toora on muuttumaton, ja kaikki sitä seurannut halacha kehittyi tuon vankan perustan pohjalta. Israelin valtion nykyistä rakennetta voisi todellakin pitää loppujen lopuksi siirtymävaiheen välineenä helpottamassa juutalaisen kulttuurin uudelleen kehittämistä ja yhdistymistä sen palatessa kotiin maanpaosta. Israelilaisilla pioneereilla oli prosessia kuvaava iskulause: ”Rakentaa ja tulla rakennetuksi”. Ja jos me onnistumme rakentamaan uudelleen muinaisen temppelin (valmistukoon se pian ja nopeasti meidän päivinämme), meidät itsemme on täytynyt rakentaa uudelleen muutamien aikaisempien puutteiden eliminoimiseksi. Rabbimme esimerkiksi syyttivät ensimmäisen temppelin tuhosta epäjumalanpalvelusta. Tämän judaismi on selvästi voittanut. Toisen temppelin tuhon syyksi katsottiin ”sinat hinam”, perusteeton viha, joka tuli esiin nurkkakuntiin jakaantumisina (”minut”). Tätä silmällä pitäen judaismi on määrännyt lääkkeitä, mutta ne on saatava otetuksi ja sulautetuksi perusteellisemmin nykyiseen juutalaiseen sivistykseemme, ennen kuin voimme menestyä kolmannen temppelin rakentamisessa.

Rakennusaineet

Sallikaa minun käyttää tässä metaforaa ja viitata ”eläviin kiviin”, joista kolmas temppeli tai yleensä moderni juutalainen kulttuuri täytyy rakentaa. Shimon ”Kefa” bar-Jona, Simon Pietari, Joonan poika, rabbi Jeshuan pääopetuslapsi, käytti ”elävät kivet” vertausta kehottaessaan muita opetuslapsia kirjeessään ”valituille muukalaisille, jotka asuvat hajallaan Pontoksessa, Galatiassa, Kappadokiassa, Aasiassa ja Bityniassa” (todennäköisesti diasporajuutalaisia): ”Rakentukaa itsekin elävinä kivinä hengelliseksi huoneeksi, pyhäksi papistoksi, uhrataksenne hengellisiä uhreja, jotka Jeesuksen Kristuksen kautta ovat Jumalalle mieluisia” (1. Piet.2:5). Johannes Sakarjan poika ”Kastaja”, (rabbi Jeshuan serkku), oli turvautunut samantapaiseen vertaukseen (Matt.3:9 ja Luuk. 3:8) käyttäessään heprealaista sanaleikkiä sanoilla ”abanim”, kivet ja ”habanim”, pojat. Siinä sanotaan, että HaShem herättäisi lapsia, jotka olisivat todella Aabrahamin esimerkin arvoisia, muista sukupolvista kuin niistä, jotka kerskaillen tai puolustellen sanoivat Aabrahamia isäkseen, ja jotka olisivat näiden vastakohtia, jotka luottivat väärällä tavalla esi-isänsä ansioihin sen sijaan että olisivat katuneet omia virheitään ja panneet kuntoon oman suhteensa HaShemiin. Sanaleikin toinen puoli oli, että HaShem voisi tehdä sellaisia lapsia tavallisista ”arvottomista” kivistä, ja he olisivat arvollisempia kantamaan ”Aabrahamin lasten” nimeä, kuin ne, joita hän haastoi parannuksen tekoon. Vastaava samankaltaisuus voidaan johtaa Jesaja 54:13:sta, jossa sanotaan: ”Sinun lapsesi ovat kaikki Herran opetuslapsia, lapsillasi on oleva suuri rauha”. Muutamissa vanhoissa käsikirjoituksissa tämä avainsana ”banaikh” (lapsesi) esiintyy muodossa ”bonaikh” (rakentajasi), mistä nousi sanonta, että yhteiskunnan lapset ovat sen tulevaisuuden rakentajia. 

Mitä ominaisuuksia siis tulisi olla näillä juutalaisen kulttuurin tulevaisuuden rakentajilla? Ja mitä he voivat käyttää apunaan pitääkseen yhteiskuntansa koossa? Vastaan näihin kysymyksiin samaan tapaan kuin Tevje vastasi, yhdellä sanalla: ”Mitzvot”. Heidän pysymisensä perinteisissä mitzvoteissa, käskyissä, tekee mahdolliseksi sen, että nämä rakentajat voivat osoittaa, että he ovat todella ”eläviä” kiviä, jotka voivat pitää yhdessä yhteiskunnan, joka on rakennettu sen vanhalle Tooraperustalle. Rabbi Jeshua huomauttikin, että taivasten valtakunnan suuruus riippuisi niistä, jotka noudattivat ja opettivat muita noudattamaan käskyjä (mitzvot), jotka tekevät Tooran eläväksi ja opettavat meille, mitä se merkitsee käytännössä (vrt Matt. 5:19). Nykyisillä juutalaisilla Messiaaseen uskovilla on samat haasteet kuin kaikilla muilla juutalaisilla, eli sisällyttää osaksi modernia maailmaa ne vanhat perinteet, jotka tunnettiin ja joita harjoitettiin Rabbi Jeshuan aikana ja siitä eteenpäin 2000 vuoden ajan. Meillä messiaanisilla ei ole yksinoikeutta tietoon niistä asenteista ja näkymistä, jotka tekevät sen mahdolliseksi, mutta ehkä olemme kuitenkin vähän keskittyneempiä niihin hänen vanhojen opetustensa kautta. Vanhojen käskyjen noudattaminen eristää meidät joissain suhteissa modernismista tai suojaa meidät sen vaikutukselta omissa paikallisissa käskyjä noudattavissa yhteisöissämme. Mutta tietoinen valintamme elää tällä tavalla edellyttää myöskin, että me ymmärrämme mitä ovat modernismi ja postmodernismi, joista me jossain määrin vetäydymme, ja miksi ja miten me niistä vetäydymme pois pysytelläksemme niistä syrjässä.

Lisää luettavaa loistavassa 48-sivuisessa artikkelissa netissä osoitteessa https://targumshilishi.org/wp-content/uploads/2016/10/looksteinPersp2006

Pdf erityisesti aiheesta ”Judaism and Modernity: Realigning the Two Worlds”. 

Kirjoittajasta: Dror kohtasi HaShemin teini-iässä unen kautta, joka kutsui häntä vanhurskauden tielle. Hän liittyi ensiaskeliaan ottavaan messiaanisten juutalaisten liikkeeseen, avioitui mukavan liberaalisen juutalaistytön kanssa ja kävi konservatiivisissa synagogissa. Hän teki alijan, sai kolme Israelissa syntynyttä lasta, toimi insinöörinä ja palveli IDF:ssä. Hänen täytyi palata Amerikkaan, mutta hän tuli takaisin 22 vuoden kuluttua eläkkeellä olevana lentokoneinsinöörinä. Hän toimii nyt vapaaehtoisena rajapoliisiupseerina ja kanttorina perinteisissä juutalaisissa jumalanpalveluksissa. Hän pitää seminaareja ja opettaa juutalaisia itseopiskeluryhmiä aiheenaan mm Raamatun kielet ja perinteiset juutalaiset aiheet.