Opetusta Siionista huhtikuu 2017
Siionin vuoren rouva
Pauline Rosen tarina
Boaz Michael
Tämän Opetuksia Siionista numeron ilmestyminen osuu samaan aikaan Shavuotin pyhän juhlan ja Jerusalemin yhdistymisen juhlan kanssa. Molempia tapahtumia yhdistää Siionin vuori, sillä se on Daavidin haudan nykyinen sijaintipaikka ja Shavuot on hänen kuolemansa muistopäivä. Tänä juhlapäivänä monet ihmiset tulevat Daavidin haudalle rukoilemaan psalmeja ja kunnioittamaan hänen muistoaan. Siionin vuori oli myös kriittinen risteyskohta Kuuden Päivän sodan aikana vuonna 1967; sodan, jonka päätteeksi Jerusalem palasi takaisin juutalaisten käsiin ja kaupunki yhdistyi.
Messiaaninen juutalainen pioneeri, Pauline Rose, oli avainhahmo Siionin vuorella ja hänellä oli ensikäden tiedot sodasta. Mutta hän näki paljon enemmän kuin vain fyysisiä taisteluja, hän näki Siionin vuoren profeetan silmin; hän näki merkityksen, joka sillä on kokonaan ennalleen asetetussa messiaanisessa kuningaskunnassa. Tässä numerossa tahdomme kunnioittaa hänen työtään kertomalla hänen tarinansa ja näkynsä Siionin vuoresta.
Pauline Rosea (1898-1973) kutsuttiin ”Siionin vuoren rouvaksi”. Häntä voisi pitää myös 1900-luvun messiaanisen juutalaisuuden arvoltaan ensimmäisenä naisena. Hänet tunteneet ihmiset puhuvat hänestä naisena, jolla oli ryhtiä, sivistystä, hienostuneisuutta ja luontaista charmikkuutta. BBC:n radiohaastattelussa vuonna 1969 Evie Garratt kuvaili häntä näin: ”seesteisen kaunis nainen, jonka kasvoilla on tuskin ainuttakaan juonnetta ja jonka hopeiset hiukset on koottu kruunuksi päälaelle.” Hänen haudallaan oleva hautakirjoitus ylistää häntä sanoilla ”Eishet Chayil”:sta (sankarinainen): ”Paljon on naisia, töissään erinomaisia, mutta yli niiden kaikkien kohoat sinä” (Sananl.31:29). Tarina hänen liittymisestään messiaaniseen juutalaisuuteen ja moderniin Israelin valtioon takaa hänelle arvoaseman messiaanis-juutalaisessa liikkeessä.
Pauline paljastaa hyvin vähän omasta elämästään ajalta ennen hänen liittymistään messiaaniseen juutalaisuuteen ja työtään Israelissa. Hän syntyi juutalaiseen perheeseen Johannesburgissa, Etelä-Afrikassa, syyskuun toisena 1898. Hänen hautakivestään näemme hänen isänsä nimen, Rabbi Shaul Robinson, ja hänen juutalaisen etunimensä, Pesyah. Hänellä oli nuoruusvuosinaan monenlaisia harrastuksia pianonsoitosta ja vesivärimaalauksesta ammattimaiseen pukuompeluun. Jossain vaiheessa hän kohtasi Albert Rosen, jonka kanssa hän meni naimisiin.
Albert (Ariel) Rose (1883-1977) syntyi 30. elokuuta 1883 Meyer ja Golda Roselle, Liettuassa, Shavlissa. Rosen perhe muutti Etelä-Afrikkaan vuonna 1890 ja asettui asumaan Oudtshoorniin, Kapmaahan, maailman strutsipääkaupunkiin. Albertista ja hänen vanhemmasta veljestään Maxista tuli strutsifarmareita, ja he hankkivat omaisuutensa strutsinsulkateollisuudessa aikana, jolloin strutsinsulat olivat suurinta muotia. Albert ja Max kuuluivat maan menestyvimpiin sulantuottajiin ja heitä kutsuttiin Etelä-Afrikan strutsinsulkakuninkaiksi (1). Ensimmäisen Maailmansodan syttymisen myötä vuonna 1914 strutsin sulkien kysyntä laantui, eikä niitä enää sen jälkeen pidetty muodikkaina. Sulkamarkkinoiden romahdettua Rosen perheen omaisuus alkoi huveta.
Pauline ja Albert avioituivat joskus strutsinsulkavuosien aikana. Albert oli Paulinea 15 vuotta vanhempi. He saivat pojan, mutta poika kuoli jo nuorena. Tuon menetyksen aiheuttama järkytys ajoi Paulinen etsimään elämän tarkoitusta. Hän tutki päiväkaudet erilaisia filosofioita ja oppeja, mutta mikään niistä ei tyydyttänyt häntä. Hän kirjoitti: ”Monen vuoden ajan kyseenalaistin Jumalan olemassaolon ja oman elämäni tarkoituksen, tai ylipäätään elämän tarkoituksen maan päällä. Mitä merkitystä sillä oli? … Kahlasin läpi Idän ja Lännen uskonnolliset opetukset… ulotin etsintäni uusiin ja vanhoihin filosofioihin.”
Paulinen totuuden etsintä johti hänet lopulta varmuuteen Jumalan olemassaolosta. Hän sanoi: ” Jos kerran on olemassa johdattava voima ja laki, joka hallitsee pienintäkin kukkasta maan päällä, täytyy minuakin varten olla johdattava voima.” Hän alkoi etsiä tuota johdattavaa voimaa.
Vuonna 1931 Albert ja Pauline jättivät strutsibisneksen ja Etelä-Afrikan. Albertin veli Max päätti jäädä Oudtshoorniin. Hän piti edelleen strutseja taantumasta huolimatta ja toivoi markkinoiden taas elpyvän (2).
Albert sai työtä Lontoosta, ja hänestä tuli menestyvä rakentaja ja grynderi. Hän oli osaltaan vaikuttamassa lähes kaikkien Lontoon NW2/NW10 -alueen talojen rakentamiseen 1930-luvulla (3). Paulinesta tuli erään suuren pariisilaisen muotitalon vaatesuunnittelija. Koko tämän ajan Paulinen totuuden etsintä jatkui. Hän löysi hieman lohtua, rauhaa ja vapautta taiteellisen ilmaisun parissa. Hän osoitti uskonsa Jumalaan maalaustaiteen kautta ”koettaen tuottaa kauneutta, joka syntyy täydellisestä viivan, muodon ja värin harmoniasta tuon salaperäisen voiman yhdistämänä.”
Mutta lopulta esteettinen ilmaisu ei riittänyt, ja Pauline jatkoi totuuden etsintäänsä. Hän liittyi teosofiseen uskonnolliseen yhteisöön, joka arvosti yhteiselämää, kaiken jakamista kaikkien kesken, ja keskittyi kehittämään henkilökohtaista hengellisyyttä, joka ilmeni veljellisenä rakkautena. Ryhmä opiskeli ja hyväksyi kaikki uskonnot, ja he kokoontuivat päivittäin lukemaan syvällisiä uskonnollisia tekstejä eri puolilta maailmaa. Tällä tavalla Pauline tutustui paremmin Raamattuun. Hän alkoi löytää Raamatusta jotain sellaista ilmoitusta, jota hän oli etsinyt. Vanhasta Testamentista hän löysi perustan uskolle Jumalaan ja ymmärsi oman juutalaisen kansansa tehtävän, mutta hän ei etsinyt totuutta Uudesta Testamentista. ”Minulle oli sanottu, että juutalaisen elämän valo oli Vanhan Testamentin sivuilla. Uusi Testamentti ei ollut Jumalan Sanaa juutalaisille. Se oli pakanauskontoa.”
Näennäisen idyllisellä uskonnollisen suvaitsevaisuuden ja filosofisen mietiskelyn maailmalla, johon hän oli astunut, oli kuitenkin pimeä okkulttinen puolensa. Pauline joutui kokemaan siellä jonkinlaista spiritismiä, ja tapaus tuntui pelästyttäneen ja hämmentäneen häntä. Hän kertoi: ”Minut huijattiin mukaan ensimmäiseen kokemukseeni, jossa jouduin todella yhteyteen hengellisten voimien kanssa, sekä hyvien että pahojen, jotka piileksivät mitä ylevimpien ihanteiden verhon takana. Astuin täysin tietämättömänä tuntemattomiin vaaroihin, joista astuin ulos viisaampana ja tietävämpänä.”
Vuonna 1936 Roset kävivät Saksassa etsimässä natsien siirtämiä perheenjäseniään. Pauline kertoo: ”Tulin etsimään sukulaisiani, jotka olivat Hitlerin ensimmäisten uhrien joukossa. Löysin jotkut piileskelemässä, jotkut olivat kadonneet jälkiä jättämättä.” Omakohtainen kokemus natsi-Saksasta teki häneen väkevän vaikutuksen. Hän sanoi: ” Olin täynnä kauhua, pelkoa ja häpeää ja avuttomuutta, joka vei epätoivoon. Lähdin Saksasta vannoen sisimmässäni, etten enää ikinä astuisi jalallani siihen maahan, enkä olisi yhteydessä mihinkään enkä keneenkään Saksaan liittyvään.”
Sotavuosien aikana Rosen perhe menetti sukulaisiaan kuolemanleireillä. Vuonna 1945 alunperin Etelä-Afrikasta lähtöisin oleva sukulainen saapui Lontooseen ja asui Rosen perheen luona. Hän oli selviytynyt hengissä Varsovan getosta, kuolemanleirien kauhuista ja lopullisesta kuolemanmarssista. Hänen kertomuksensa ihmisten kärsimyksestä ja kurjuudesta vaikuttivat syvästi Paulineen ja Albertiin.
Roset menestyivät itse varsin hyvin Toisen Maailmansodan aikana Lontoon ulkopuolella olevan maatilan ansiosta. Ennen kuin sota syttyi, Albert ja Pauline olivat ostaneet suuren maa-alueen, joka oli alunperin tarkoitettu asuntorakentamiseen. Pauline nimitti sitä ”rauhankeitaaksi vihreällä viljelysmaalla”. Roset asettuivat asumaan tilalla olevaan mökkiin. Sodan aikana brittihallitus edellytti, että maa otettaisiin viljelyskäyttöön. Roset ottivat tilan hoidon käsiinsä ja alkoivat viljellä sitä. Heidän tilansa tuli kuuluisaksi eksoottisista vihanneksistaan, hedelmistään ja kukistaan. He ottivat käyttöön maanviljelyksessä uudistuksia, jollaisia Englannissa ei ollut ennen nähty. He kehittivät esimerkiksi maanalaisen lämmityksen voidakseen korjata satoa talviaikaan, ja he aloittivat sekä maissin että munakoison kaupallisen tuotannon. Heidän tilastaan tuli kuuluisa Hestonin Farmi Lontoon ulkopuolella.
Joskus ennen Toista Maailmansotaa tai sen aikana Paulinen totuudenetsintä johti hänet jonkinlaiseen kohtaamiseen Nasaretin Jeshuan kanssa, mutta hän tuntuu ottaneen hänet vastaan ja ymmärtäneen hänet juutalaisittain: ”Silloin, kun olin epätoivoissani, Jeshua ilmestyi minulle. Yhdessä hetkessä siirryin epätoivon syvyyksistä ilon korkeuksiin. Siitä hetkestä lähtien Henki alkoi tehdä minussa muuttavaa työtään ja näin Jeshuan paitsi omana Pelastajanani myös Israelin Messiaana.”
Tutustuminen Uuteen Testamenttiin ja Jeshuaan muutti Paulinen, ja hän huomasi ottavansa harteilleen opetuslapseuden ikeen: ”Ikään kuin verho toisensa jälkeen nostettiin pois silmiltäni; ovi toisensa jälkeen avautui kunnes kuljin eteenpäin ikuisuuteen ikuisen elämän soihdunkantajan johdattaessa minua askel askeleelta.”
Emme tunne yksityiskohtia siitä, kuinka Pauline Rose kohtasi Jeshuan ensimmäisen kerran ja kuinka Hän ilmaisi itsensä hänelle. Oliko hän yhteydessä kristittyihin lähetystyöntekijöihin tai johonkin kirkkokuntaan? Kastettiinko häntä koskaan mihinkään seurakuntaan, vai vetikö hän alusta alkaen omat johtopäätöksensä Jeshuan juutalaisuudesta? Jos hän oli joskus jonkun tavanomaisen kirkon jäsenenä, siitä ei tunnu jääneen häneen mitään teologista jälkeä. Paulinen sitoutuminen Jeshuaan ei asettanut vaakalaudalle hänen omaa juutalaisen identiteetin omaksumistaan eikä vähentänyt hänen uskollisuuttaan juutalaisuudelle. Jeesus jonka hän löysi Uudesta Testamentista oli juutalainen Jeshua, joka ei tullut kumoamaan Tooraa. Hänen rakkautensa Nasaretin Jeshuaan pakotti hänet olemaan parempi juutalainen. Eräs hänet henkilökohtaisesti tunteva juutalainen ystävä sanoo: ”Hän halusi, että hänen uskonsa näkyy hänen juutalaisesta elämästään ilman että hän mainostaa sitä.”
Vaikka Pauline oli vasta löytänyt rakkauden Jeshuaan, hän ei yrittänyt taivutella miestään uskomaan. Albert pysyi koko elämänsä hartaan uskonnollisena, perinteitä noudattavana juutalaisena, eikä hän koskaan samastunut vaimonsa uuteen Messiaaseen. Toisaalta ei vaikuta myöskään siltä, että hän olisi koskaan yrittänyt toppuuttaa vaimonsa intoa tai taivutella häntä luopumaan, eikä Paulinekaan puolestaan tehnyt uskostaan kiistakapulaa.
Vuonna 1944 Pauline Rose tapasi messiaanisen juutalaisen pioneerin, Abram Poljakin, ja hänen pienen messiaanisen seurakuntansa Lontoossa. Abram Poljak oli vähän aikaisemmin vapautettu internointileiriltä Kanadasta, jossa hän oli viettänyt suurimman osan sotaa. Ennen sotaa Poljak oli kutsunut koolle juutalaiskristittyjä viirin alle, jossa oli risti Daavidin tähdessä. Hän oli ollut läheisessä yhteistyössä messiaanisen pioneerin, Paul Philip Levertoffin, kanssa tarkoituksena muodostaa Juutalaiskristitty Liitto, ja hän oli kampanjoinut messiaanisten juutalaisten seurakuntien perustamiseksi Eurooppaan ja Israeliin. Kuuluisimmaksi hän on tullut kirjasta nimeltä Risti Daavidin Tähdessä. Vapautuessaan internointileiriltä Poljak palasi Lontooseen ja aloitti uudelleen messiaanis-juutalaisen työnsä keskellä natsien hyökkäyksiä. Ilmahyökkäyksistä varoittavat hälytykset ja pommit eivät pystyneet häiritsemään Poljakin pientä Sapatti seurakuntaa, joka kokoontui perjantai-iltaisin vaatimattomaan huoneeseen Lontoon East Endiläisen vuokratalon ylimmässä kerroksessa sytyttämään ”Messiaan sapattivalon”, lausumaan Kidushin ja toivottamaan Sapatin tervetulleeksi Messias Jeshuan kunniaksi. Kesällä 1944 Pauline Rose löysi tien Poljakin seurakuntaan ja messiaaniseen juutalaisuuteen: ” Minut ohjattiin yhteen tuollaiseen perjantai-illan tilaisuuteen, ja se vilpitön totuuden ja rakkauden henki, jonka tunsin tuossa pienessä joukossa, osoitti minulle, että hengellisen kodin etsimiseni oli päättynyt. Olin löytänyt veljiä, joiden kanssa tulisin työskentelemään siitä lähtien yhteiseen hengelliseen kutsuun vastaten.”
Paulinesta tuli seurakunnan aktiivijäsen ja innokas oppija. Aluksi häntä huvitti seurakunnan näennäisen suurisuuntaiset pyrkimykset tulla ”maailmanlaajuiseksi liikkeeksi”. Mutta sitä mukaa kun hän alkoi ymmärtää messiaanisen juutalaisuuden näkyä ja taivaan kuningaskuntaa, hänestä tuli omistautunut seurakunnan päämäärien puolustaja ja hän marssi heidän kanssaan Risti Daavidin Tähdessä -lipun alla.
Poljakin ryhmä keskittyi lopun aikoihin ja erityisesti taivasten kuningaskunnan tuloon. Kirjaimellisen, maanpäällisen, Messiaanisen Aikakauden odotus sytytti Paulinen uskon, ja hän pani luottamuksensa tuohon tulevaan toivoon. Hän uskoi, että juutalaisvaltion muodostaminen Palestiinaan oli merkki Messiaan tulemisen ja kuningaskunnan perustamisen lähellä olosta.
Vuoden 1945 lopulla Pauline sai kirjeen Palestiinassa käymässä olevalta sisareltaan, joka kutsui häntäkin tulemaan sinne. Maaliskuun 18. päivänä 1946 Pauline matkusti ensimmäisen kerran maahan. Hän koko olevansa suorittamassa Jumalan antamaa tehtävää viedä messiaaninen juutalaisuus Palestiinaan. Hän sanoi: ”Oli tullut aika sytyttää Messiaan Sapatin Valo Pyhässä Maassa.” Neljän kuukauden ajan hän tapasi kristittyjä ja messiaanisia juutalaisia etsien hengenheimolaisia, joilla olisi Poljakin näky messiaanis-juutalaisen synagogan perustamisesta. Kokemus masensi ja väsytti häntä; hän sai kokea ankaraa vastustusta. Hänen tapaamansa uskovat varoittivat häntä, että yhteys judaismiin tai juutalaisiin tuhoaisi hänet. Hän tunsi olevansa pimeyden voimien hyökkäyksen kohteena keskellä hengellistä taistelua.
”Kohtasin täällä juutalaisia, jotka hylkäsivät Raamatun viisauden; jotka ylpeilivät omalla viisaudellaan. Oli niitä, jotka noudattivat lakia viimeiseen kirjaimeen, mutta jotka eivät tienneet mitään sen todellisesta hengestä. Oli niitäkin, jotka ottivat vastaan Jumalan sanan ja uskoivat Hänen antamaansa pelastukseen – odottaen Messiasta, tietäen, että vain Hän voisi lunastaa heidät.”
”Kohtasin täällä myös pakanoita, jotka edustivat monia eri kristillisten kirkkojen suuntauksia. Jokaisella oli eriävä oppi, kiistakohta, Raamatun tulkinnasta. Kohtasin eri lahkoihin kuuluvia, jotka olivat varttuneet seurakuntien ulkopuolella; kaikki heistä uskoivat, että heille oli uskottu erityinen totuus, ja he vaatimalla vaativat kaikkia toisia hyväksymään tuon totuuden. ”
”Juutalaisten keskuudessa näin saman tilanteen, joka oli Mooseksen aikana ja Jeshuan aikana. Sama omapäisyys, sama pahuus, sama sokeus. Näin pakanoiden keskuudessa omavanhurskauden ja tekopyhyyden, antisemitismin, joka oli lähtenyt kasvamaan, kun kirkot kääntyivät pois todellisesta kristinuskon hengestä.” (4)
Hengellisestä vastarinnasta ja omasta pettymyksestään huolimatta Paulinen onnistui koota pieni kymmenen veljen ja sisaren seurakunta sytyttämään Sapattikynttilät ja toivottamaan Sapatti tervetulleeksi Jerusalemiin:
”Kesäkuun 22. päivänä 1946, pienessä arabitalon huoneessa, sytytin Messiaan Sapatin valon ensimmäisen kerran Jerusalemissa. Tämä päivämäärä on merkkinä Messiaan synagogan perustamisesta Pyhään Kaupunkiin.”
Mutta seuraavana sapattina poliittinen tilanne muuttui, ja britit määräsivät tiukan ulkonaliikkumiskiellon Jerusalemin juutalaisille. Pauline käytti hyväkseen viime hetken lentoa ja palasi Englantiin.
Pauline Rosen toinen matka Palestiinaan toteutui YK:n tekemän jakamispäätöksen jälkeen. Pauline halusi päästä takaisin Jerusalemiin jatkamaan alulle panemaansa työtä. Hän saapui Palestiinaan 11.2.1948, ja 8.3. hän pääsi vihdoin Jerusalemiin panssaroidussa autossa havaitakseen olevansa ansassa keskellä piiritystä, vailla mahdollisuutta poistua kaupungista, kärsien samat puutteet ja vaarat kuin muutkin ihmiset: ” Oli pelkoja ja epäilyjä, luoteja, käsikranaatteja ja kaikkea mitä sota tuo tullessaan. Mutta kynttilä sytytettiin jokaisena sapatin aattona, ja sapatin ihmiset ja Messiaan valon voima lohduttivat ja vahvistivat Seurakuntaa ja kaikkia sen ystäviä. Messiaan valo loisti kirkkaana Israelissa – Jerusalemissa, sen kolkoimpinakin päivinä.”
Pauline Rosen ensimmäisen kirjan, Jerusalemin Piiritys, sisältö kuvaa hänen seikkailujaan sotavyöhykkeellä, kamppailua piirityksen kestämiseksi ja helpotuksen tunnetta, kun elintarvikkeita vihdoin saatiin kaupunkiin Burma-tien kautta. Abram Poljakilta saamme toisen näkökulman tarinaan, kun hän tekee yhteenvedon Paulinen työstä messiaanisten juutalaisten seurakunnan hyväksi Jerusalemissa noiden jännittävien kuukausien aikana:
”Useita kertoja päivässä Pauline Rose kulki luotisateen läpi Rehaviassa, esikaupungissa, olevasta asunnostaan kokoontumispaikkaamme Uuden Jerusalemin kaupungin keskustaan – hän oli usein ainoa kaduilla kulkeva ihminen. Hän haki myös ruokaa ja vettä muille ihmisille, jotka eivät uskaltaneet lähteä kadulle; hän auttoi sairaita naisia heidän kotitöissään ja hoiti potilaita sairaalassa. Hänen uskonsa ja hiljainen sankaruutensa tekivät hänestä säteilevän esimerkin, joka piti Seurakuntaa koossa. Se tosiseikka, että hän, naisena, halveksi niin paljon kuolemaa, antoi muillekin rohkeutta, ja koko tuona aikana yhtään sovittua jumalanpalvelusta ei peruutettu.” (5)
Poljak kertoo myös tarinan siitä miten Jerusalemin piirityksen jälkeen Sternin liiga sieppasi Pauline Rosen ja neljä muuta messiaanis-juutalaisen seurakunnan johtajaa elokuussa 1948. Terroristit alkoivat epäillä Paulinea, koska hänellä oli Britannian passi, hän puhui englantia ja Poljakin sanoin ” oli pakanan näköinen”. Sternin liigan jäsenet uskoivat, että hän oli brittivakooja, ja että messiaanisten juutalaisten seurakunta Jerusalemissa oli vain julkisivuna brittivakoojille. Sternin liiga oli tunnettu siitä, että heillä oli tapana ampua vakoojina pitämänsä ihmiset. Terroristit kuulustelivat, uhkailivat ja pelottelivat viittä opetuslasta. Pakon ja uhkailun alla yksi nainen kielsi uskonsa Jeshuaan ja lupasi sterniläisille, ettei hän olisi enää missään tekemisissä seurakunnan kanssa. Hänet vapautettiin, mutta Pauline ja muut kolme seurakunnan jäsentä pysyivät sternistien vankeina.
Pauline ja hänen johtajatoverinsa tekivät niin kuin apostolit ennen vanhaan ja lauloivat vankilassa ylistyslauluja ja kiitosta Messiaan valolle pimeyden valtojen edessä. He eivät tienneet, vapautettaisiinko vai ammuttaisiinko heidät. Tällä välin tieto ”juutalais-kristityn seurakunnan pidätyksestä” levisi Jerusalemissa (hepreankielinen päivälehti kirjoitti siitä). Pauline Rosen tuntevat tunnetut juutalaiset ottivat asian hoitoonsa ja vakuuttivat sternisteille, että heidän syytöksensä olivat vailla pohjaa, ja heidän onnistui saada kaikki vangitut vapautetuiksi. (6)
Vapautumisensa jälkeen Jerusalemin seurakunnan johtajat ilmaisivat halunsa luopua muutamista Poljakin käyttämistä avoimen kristillisistä symboleista (mm risti Daavidin tähdessä) ja pitäytyä neutraalimpaan, juutalaiseen perinteeseen. Jotkut johtajista vastustivat myös sitä, että rukoiltiin suoraan Jeshuaa, ja he vaativat, että oli rukoiltava Jumalaa Jeshuan nimessä. Muutamat seurakunnan jäsenet kyseenalaistivat tavanmukaiset tulkinnat Paavalin lakia käsittelevistä opetuksista. He julistautuivat ”Uudeksi Seurakunnaksi”. Kaikissa näissä toimenpiteissään Uusi Seurakunta ennakoi vain sitä, mikä oli myöhemmin tuleva normiksi messiaanisessa juutalaisuudessa, mutta Poljakin mielestä seurakunta oli luopunut uskosta.
Poljak ryhtyi päättävästi kurinpitotoimiin. Pauline Rose ja kolme hänen johtajatoveriaan palasivat heti ”Vanhaan Seurakuntaan”, mutta seuranneessa keskustelussa Poljakin kanssa he esittivät uudelleen eroavat näkemyksensä. Paulinea Poljak ei kritisoinut, sillä eroavista mielipiteistä huolimatta, hän ei pitänyt Paulinea hajaannusta lietsovana eikä luopiona.
Gershon Nerel tiivistää tarinan teologisesta kuohunnasta Jerusalemin seurakunnassa arikkelissa, jonka nimi on ”´Messiaaninen juutalainen kirkko´ Eretz-Israelissa”.(7) Federico Dal Bon tutkielma ”Messiaanisten juutalaisten teologinen ja kulttuurillinen haaste. Kohti Uutta juutalaista mallia?” tulkitsee väärin Nerelin artikkelia ja tekee monia epätarkkoja väittämiä. Hän sanoo, että Pauline Rose (jonka hän nimeää väärin Abram Poljakin vaimoksi) johti seurakuntaa nimeltä Jerusalemin juutalais-kristillinen seurakunta, joka ”vähitellen siirtyi kohti liberaalimpia opillisia suuntauksia, mm Jeesuksen toisen tulemisen hylkäämiseen” (8). Dal Bo tuli tähän johtopäätökseen luettuaan väärin kohdan Nerelin artikkelista. Jos hän olisi hankkinut tietonsa asianomaisilta itseltään, hän olisi havainnut, että Paulinen usko Jeshuaan ei horjunut. Pauline Rose jatkoi työskentelyä yhdessä Abram Poljakin ja hänen messianisen juutalaisen seurakuntansa kanssa monia vuosia edustaen Poljakin työtä konferensseissa, kirjoittaen hänen uutiskirjeisiinsä ja julistaen pelotta uskonsa. Päinvastaisista arveluista huolimatta Pauline Rose ei koskaan epäröinyt uskossaan eikä uskollisuudessaan Jeshuaan, ei silloin eikä koskaan sen jälkeen.
Muuan tuntematon israelilainen Jeshuaan uskova, joka asui Rosen pariskunnan naapurustossa ja avusti heitä heidän kodissaan Siionin vuorella vuosina 1968-1972 (melkein Paulinen kuolemaan asti), kertoi, että Pauline pani yhä toivonsa Jeshuaan, toiseen tulemiseen ja messiaanisen ajan saapumiseen. Jokaviikkoisena sapattivieraana Rosen pariskunnan kodissa tällä uskovalla israelilaisella oli mahdollisuus seurata läheltä Albertin ja Paulinen uskoa ja tapoja, joita hän kuvasi ”ortodoksijuutalaisiksi – ei fanaattisiksi, vain juutalaisiksi”. Lisäksi hän osallistui Paulinen kanssa seremoniaan, jonka Pauline toimitti joka perjantai-ilta ennen sapattikynttilöiden sytyttämistä. Paulinella oli tapana sytyttää monihaarainen menora (oletettavasti 7-haarainen) edustamaan ”Messiaan Sapatin valoa”, joka tulee loistamaan kuningaskunnassa (9). Pauline Rose oli ilmesisesti oppinut tämän ainutlaatuisen seremonian Abram Poljakin seurakunnassa, ja toi sitten rituaalin Jerusalemin seurakuntaan, jota hän auttoi perustamaan. Elämänsä loppupuolella hän sytytti yhä Messiaan Sapatin valoja.
Itsenäisyyssodan loputtua Pauline palasi Lontooseen, jossa hän toimi aktiivisesti Lontoon seurakunnassa. Hän matkusteli myös Euroopassa puhumassa konferensseissa messiaanisesta juutalaisuudesta ja Jerusalemin seurakunnasta. Vaikka hän oli vannonut, ettei astuisi enää koskaan jalallaan Saksan maaperälle, hän palasi Saksaan 1953 mukanaan sovinnon ja lunastuksen viesti Saksan kansalle. Saman vuoden helmikuussa hän palasi Jerusalemiin ja oli taas yhteydessä istuttamaansa seurakuntaan. Sen jälkeen Pauline vietti joka vuosi useita kuukausia Israelissa, kunnes vuonna 1959 hän ja Albert myivät Hestonin Farminsa ja tekivät Israelista pysyvän kotinsa. (10) Hänen toinen kirjansa, Ikkuna Siionin Vuorella, kertoo kaiken siitä, kuinka Albert ja hän hankkivat talon Siionin vuorelta, istuttivat sinne puutarhan ja saivat eturivin paikat Kuuden Päivän Sotaan ja Jerusalemin vapauttamiseen.
Pian sen jälkeen kun Roset olivat asettuneet asumaan vakituisesti Jerusalemiin, muuan ystävä Hestonin Farmin ajoilta kysyi Paulinelta: ”Miksi ette perustaisi puutarhaa Siionin vuorelle?” Tämä yksinkertainen kommentti sytytti uskon liekin Paulinen sisimmässä. Hän oli ollut aina sitä mieltä, että juutalaisten paluu Pyhään Maahan ja juutalaisen valtion muodostaminen olivat lunastuksen ensikukintaa. Hän muisteli Jesajan profetiaa: ”Herra lohduttaa Siionia, hän lohduttaa kaikki sen rauniot. Hän tekee sen autiomaasta kuin Eedenin ja sen aromaasta kuin Herran puutarhan. Siellä on oleva riemu ja ilo, kiitoksen ja ylistyslaulun ääni” (Jesaja 51:3).
Voisiko olla hylätympää ja karumpaa paikkaa kuin runneltu Siionin vuoren sota-alue? Pauline vakuuttui siitä, että hänen ja Albertin täytyi tehdä kotinsa Siionin vuorelle ja istuttaa sinne puutarha lunastuksen kukkaan puhkeamisen esimakuna. Hän tiesi, että Herra oli luvannut palauttaa Siionin ennalleen. Nyt hän tahtoi osallistua noiden profetioiden täyttymiseen olemalla mukana ennalleen asettamisessa. Hän tahtoi löytää talon siihen kuuluvine maatilkkuineen Siionin vuorelta ja saada sen kukoistamaan.
Kaikista muista paitsi Paulinesta ja Albertista ajatus tuntui järjettömältä. Itsenäisyyssodan loputtua Jerusalemin Vanha Kaupunki jäi Jordanian hallintaan ja juutalaiset oli karkotettu kaupungista. Siionin vuori oli militarisoitua vyöhykettä, aivan Israelin ja jordanialaisten rajalla. Kukaan ei asunut Siionin vuorella. Sodan alettua talot oli hylätty ja suurin osa niistä oli ränsistyneitä tai sorakasoiksi sortuneita. Vain Israelin armeija oli kukkulalla, vastapäätä Jordanian asemia.
Mutta jo iälliset Pauline ja Albert luottivat asiaansa. Heillä oli palava usko, että kaupunki tulisi pian ennalleen ja Siion kukoistaisi. He esittivät hallitukselle, että se antaisi heidän kunnostaa yhden Siionin vuorella olevista taloista, mutta epävarmuus noiden talojen asemasta mutkisti hanketta. Monien vuosien sinnikkäiden vetoomusten jälkeen viranomaiset antoivat periksi, kuin ihmeen kautta, ja Roset saivat unelmansa: heille annettiin lupa ottaa haltuunsa hylätty kaksikerroksinen jerusalemilainen talo lähellä Daavidin hautaa ja Siionin porttia. Se oli nyt vain kyyhkysten koti ja aseenkantomatkan päässä Jordanian sotilaista.
Roset muuttivat kyyhkysten kodin kauniiksi Jerusalemin kivestä tehdyksi kodiksi laattalattioineen ja holvikattoineen. He istuttivat rehevän englantilaistyylisen puutarhan, jossa kasvoi eksoottisia lajeja eri puolilta maailmaa. Talo ja puutarha olivat Paulinen hengellisten toiveiden fyysinen ilmentymä. Roset antoivat talolle nimeksi ”Ha-Ohel”, eli ”Teltta”, Abrahamin teltan muistoksi, joka oli aina avoin vierailijoille, sekä viittauksena Ilmestysmajaan. He hoitivat taloaan Abrahamin legendaarisen vieraanvaraisuuden mukaisesti. Ha-Ohelista tuli kokoontumispaikka Siionin vuorella kävijöille. Sotilaat, juutalaiset, kristityt, arabit, eri uskoa tunnustavat pyhiinvaeltajat, taiteilijat, runoilijat, ajattelijat, filosofit ja valtiomiehet olivat kaikki tervetulleita teelle Ha-Oheliin. Roset omistivat kotinsa rauhan ja veljeyden universaaleille ihanteille, joita Messiaanisen Ajan Jerusalem edustaa. Heidän kodistaan tuli rauhan symboli kaikkien ihmisten kesken, ja kodissaan he kannustivat dialogia ja keskinäistä ymmärrystä juutalaisten, kristittyjen ja muslimien välillä.
Roset tarjoilivat iltapäiväteetä päivittäin, ja heillä oli vieraita sapattipöydässään joka perjantai-ilta. Keskustelu kääntyi luonnollisesti uskoon, profetiaan ja ihmiskunnan lopulliseen toivoon. Noina päivinä Pauline Rosea alettiin kutsua Siionin vuoren rouvaksi.
Ironista on, että Rosien talo oli vain kivenheiton päässä paikasta, jossa perinteisesti katsottiin olevan Daavidin haudan ja Yläsalin, joka Bargil Pixnerin mukaan on ensimmäisten messiaanisten juutalaisten kokoontumispaikka. Jerusalemin hävityksen jälkeen vuonna 70 jKr, alkuperäinen messiaanisten juutalaisten seurakunta palasi Pellasta rakentamaan uutta kaupungin raunioihin. He tunsivat, että heidän piti rakentaa samalle paikalle ja asettua sinne uudelleen. Muutamat arkeologit ovat sitä mieltä, että he rakensivat messiaanisten juutalaisten synagogan (11). Sen kiviä on paikoillaan vielä nykyäänkin Ylähuoneen maanrajassa. He kokosivat nuo kivet kaupungin soraläjistä ennakoiden Siionin lopullista lunastusta. Pauline Rose ei todennäköisesti tiennyt, että hänen ja Albertin valitsema talo oli melkein samalla paikalla, jonka kotiin palaavat juutalaiset uskovat olivat valinneet vuonna 73 jKr ilmaistakseen uskonsa Siionin lunastuksesta kertoviin profetioihin.
Pauline Rose näki uskonsa noihin profetioihin todistetuksi oikeaksi vuonna 1968. Kun Kuuden Päivän Sota syttyi, Rosien talo oli aivan kirjaimellisesti keskellä käytyä taistelua. Tykinlaukaukset, konekiväärien sarjatuli ja räjähdykset ympäröivät talon. Kun Israelin armeija valmistauti astumaan Vanhaan Kaupunkiin, eräs upseeri miehineen pysähtyi Ha-Oheliin juomaan kahvia ennen hyökkäystä. Upseeri pahoitteli, että heillä ei ollut kannettavanaan lippua historiallisesti niin merkittävässä tapahtumassa. Pauline Rose syöksyi yläkertaan ja palasi mukanaan valkoinen lakana. Hän taikoi esiin astian sinistä maalia ja maalasi lakanalle suurensuuren Daavidin Tähden. Puutarhasta hän haki seipään lipputangoksi. Sotilaat veivät Paulinen lipun mukanaan taisteluun, ja kun he olivat vallanneet Vanhan Kaupungin, he nostivat samaisen lipun Daavidin Tornin huipulle.
Jerusalemin valloituksen jälkeen Pauline ja Albert olivat ensimmäisiä Jerusalemin juutalaisia, jotka pääsivät rukoilemaan Kotelille, Länsimuurille. Seuraavina päivinä, kun israelilaisia tulvi virran lailla tuolle pyhälle paikalle, Rosen pariskunta oli tervehtimässä heitä takaisin Jerusalemin pyhään kaupunkiin heidän noustessaan ylös Siionin vuorelle.
Eräs Albertin ja Paulinen hyvä ystävä, joka tunsi heidät Paulinen elämän loppuvaiheissa, kertoo, että Paulinella todettiin lymfaattinen syöpä 1973, ja Pauline kuoli pian saatuaan diagnoosin. Hän siirtyi totuuden maailmaan vuoden 73 syyskuun 20. päivänä, vähän yli kaksi viikkoa ennen kuin Jom Kippur sota syttyi. Albert jäi asumaan heidän kotiinsa. Hän otti vastaan Ha-Ohelissa kaikkialta maailmasta tulevia vieraita vielä vuonna 1975. Hän kuoli 13.8.1977. Rosien hautakivien hautakirjoitukset kertovat heidän olevan Siionin vuorelta.
Pauline Rosen tarina on kertomus uskon naisesta, messiaanisten juutalaisten pioneerista ja nerosta, jolla oli kyky nähdä kauas. Profetaalinen näky tulevasta Messiaanisesta Ajasta innosti häntä ja sai hänet istuttamaan ja ruokkimaan ajatusta messiaanisesta juutalaisuudesta elämänsä viimeiset 30 vuotta. Hänen tarinansa todistaa uskosta uudistettuun ja ennalleen asetettuun Jerusalemiin ja lunastuksen sarastukseen, mutta häntä ei tehnyt huomattavaksi niinkään hänen suuri uskonsa tai hänen profeetalliset oivalluksensa, vaan pikemminkin ne yksinkertaiset, puhuvat tavat, joilla hän ilmaisi uskonsa noihin profetioihin: hän sytytti kynttilät Messiaan kunniaksi perjantai-iltaisin, hän istutti Siionin vuorelle puutarhan lunastuksen esimakuna ja hän kutsui vieraita kotiinsa iltapäiväteelle ja sapattiaterioille. Vielä tänäkin päivänä hänen puutarhansa Siionin vuorella kukoistaa tulevan Kuninkaan toivossa.
Viitteet
1) David Zetler, ”The Ostrich-King”,” Strutsikuningas”, Jerusalem Post (1/25/2007), onlinewww.jpost.com/Magazine/Features/The-ostrich-king.
2) Joan Comay, Lavinia Cohn-Sherbok, ”Rose, Max”, Kuka kukin on juutalaisten historiassa: Vanhan Testamentin kauden jälkeen, (Routledge, Taylor&Francis Books Ltd; reprint Edition, Florence, KY, 1995) 317-318.
3) Keskustelusta Ha-Ohelissa vuonna 1975 käyneen vieraan kanssa.
4) Pauline Rose: ”Hear O Israel”, Jerusalem: Juutalaiskristillisen seurakunnan ja Jerusalemin seurakunnan äänenkannattaja, 39 (Joulukuu 1940). Tämä hänen ensimmäisen Palestiinan matkansa kuvaus on alkuperäisen artikkelin loppupuolella.
5) Abram Poljak, ”Letters from Mount Zion”,”Kirjeitä Siionin vuorelta”, Juutalaiskristillinen seurakunta 28 (tammikuu 1949).
6) samoin
7) Gershon Nerel, ”A Messianic Jewish Church in Eretz-Israelissa”, Mishkan 29 (1998), 46, koko artikkelit 44-58.
8) Federico Dal Bo, ”The Theological and Cultural Challenge of Messianic Jews. Towards a New Jewish Paradigm?” Pardes 21 (2015), 49, koko artikkeli 34-58.
9) Henkilökohtainen keskutelu sala-messiaanisen israelilaisen kanssa, joka haluaa pysytellä tuntemattomana.
10) Ann Carroll, ”Faith made it Possible”,”Usko teki sen mahdolliseksi” ja ”Pauline Rose found Light in Bible”, ”Pauline Rose löysi valon Raamatusta” , El Paso Herald-Post (April 3-4,1974).
11) Bargil Pixner, ”Church of the Apostles Found on Mount Zion” ”Apostolien kirkko löydetty Siionin vuorelta”, Biblical Archaeology Review 16:2 (may/June 1990): 17-35. Cf. Bellarmino Bagatti, The Church from the Circumcision (Jerusalem, Israel: Franciscan Press, 19984); D. Thomas Lancaster, ”New Zion”, Torah Club: Chronicles of the Apostles (Marshfield, MO; Jerusalem:First Fruits of Zion, 2016), 1221-1245.