sionismista Rittie Katz
”Herran esikartanoissa he kukoistavat. Mitä ovat ne esikartanot ja miltä ne näyttäisivät?” Yehuda Amichai, israelilainen runoilija.
Miltei 14 vuotta sitten mieheni ja minä muutimme Israeliin kahden pienen lapsemme kanssa, sen mukaisesti kuin uskoimme olevan ”maansiirtolaisuudesta kokoamista”. Ennen kuin tapasimme toisemme, oli kummankin omissa toiveissa perustaa perhe siihen Maahan ja jopa liittyä Roeh Israeliin/ Netivyah- seurakuntaan.
Kun tapasimme, löysimme niin paljon yhteyksiä näyissämme, että päätimme että ”Kahden, todellakin, on parempi kuin yksin”, ja sen jälkeen menimme naimisiin. Kaksi vuotta myöhemmin löysimme itsemme täältä Israelista.
Kuten on kaikkien näkyjen ja unelmien kanssa, vuodet voivat himmentää ja kuluttaa ainetta, kunnes se tuskin enää muistuttaa itseään. Idealismin kirkas kipinä voi hiipua, ja sen mukana voi seurata periksi antaminen ja välinpitämättömyys.
Vaikka me olemme suurilta osin saavuttaneet tavoitteemme asua ja tehdä työtä Israelissa, käydä Seurakunnassamme, ja kasvattaa lapsiamme rakastamaan Herraa ja kaikkea Hänen kansaansa täällä maailman osassa, me usein olemme tuskallisen kiusaantuneita siitä, mitä tänä päivänä pidetään sionismina.
Uutiset ovat tulvillaan raportteja korruptiosta. Meidän ”yhteinen näkymme” antaa usein tilaa poliittista valtaa tavoittelevien ryhmien ajamille erityisille eduille. Köyhät lisääntyvät sekä määrällisesti että tarpeessa, eikä meillä ole rauhaa palestiinalaisten kanssa.
Vaikka Jumala on täyttänyt osuutensa sopimuksesta tuomalla meidät takaisin,
”…Sillä minä palautan heidät heidän omaan maahansa, jonka minä annoin heidän isillensä.” Jer.16:14-15 ( ja lukuisat muut jakeet), silti me emme ole lähelläkään sitä unelmaa, joka ei ollut ainoastaan Sionisti isillä, mutta myös, (ja aivan ilmeisesti) myös Herralla.
Mikä tulee meidän vastauksemme olemaan? Päättelemmekö, kuten jotkut ovat päätelleet, että paluumme on ollut turha yritys, huonosti ajoitettu ja ei Hänestä? Tai ehkä meidän pitäisi omaksua nationalistinen asenne, kieltää todellisuus ja yksinkertaisesti ponnistella eteenpäin.
Kuten aina, uskon vastauksen löytyvän arvioimalla realistisesti itseämme, olemalla tunnontarkasti rehellisiä, ja myöskin pyrkimällä olemaan kaikki mitä pystymme olemaan Hänessä, hänen armonsa mukaisesti.
Kun Hanukka-juhla lähestyy, voimme omaksua erilaisia asenteita. Voimme olla uskonnollisia kiihkoilijoita, vakuuttuneina tarkoituksen oikeutuksesta. V oimme keskittyä Jumalan ihmeeseen, joka valaisee meidän tietämme antaen meille yhden päivän sijasta öljyä kahdeksaksi päiväksi, tai voimme sanoilla ja teoilla pyrkiä karkottamaan pimeyden elämästämme sekä yksilöinä että yhteisönä.
Koska en ole vastuussa ihmeiden luomisesta, enkä yleensä niiden vastaanotta- misestakaan, enkä liioin ole erityisen kiinnostunut militaristisesta lähestymistavasta, pidän viimeisestä vastauksesta.
Jesaja 58 sanoo, ”Eikö tämä ole se paasto, johon minä mielistyn: että avaatte vääryyden siteet, irroitatte ikeen nuorat, ja päästätte sorretut vapaiksi, että särjette kaikkien ikeet? Eikö tämä, että taitat leipäsi isoavalle ja viet kurjat kulkijat huoneeseesi, kun näet alastoman, vaatetat hänet etkä kätkeydy siltä, joka on omaa lihaasi? Silloin sinun valkeutesi puhkeaa esiin niin kuin aamurusko, ja haavasi kasvavat nopeasti umpeen; sinun vanhurskautesi käy sinun edelläsi, ja Jumalan kunnia seuraa sinun suojanasi. Silloin sinä rukoilet ja Herra vastaa, sinä huudat ja Hän sanoo: ”Katso tässä minä olen”.’
Nämä ovat asioita, joita voimme ja Seurakunnassamme olemme alkaneet tehdä Jumalan avulla. Meidän näkymme ja pyrkimyksemme on että ne lisääntyvät ja laajenevat sekä ulottuvuudeltaan, että merkitykseltään.
Mikä sitten on vastaus yllä olevaan kysymykseen? Miltä näyttäisivät ”Herran esikartanot”?
”Silloin vanhurskauden hedelmä on rauha, vanhurskauden vaikutus lepo ja turvallisuus iankaikkisesti.” Jes.32:17
Jouduttakoon Herra sitä päivää ja antakoon meille rohkeutta ja armoa olla todella valona maailmassa.
