Site icon Israel-Apu ry

AHUVA BEN MEIR – SIIONIN PYLVÄITÄ

Shalom! 

Yksi Siionin pylväistä ja Netivyan pioneereista, Ahuva Ben Meir, ylennettiin 98 vuoden ikäisenä kirkkauteen 20.1.2022. Liitteenä olevassa englanninkielisessä lokakuun 2007 Teaching from Zion lehdessä on sivuilla 16-19 artikkeli Ahuva Ben Meiristä ja myös Moshe Immanuel Ben Meiristä. Lehdessä on myös muutamia kuvia heistä. Alla Pirjo Pullin käännös lehden tekstistä suomeksi. Tulkoon mainittua, että Ahuva oli aikoinaan myös Josephin tulkkina Suomessa Israel-Apu Ry:n järjestämissä Israel-tilaisuuksissa. 

Olkoon Ahuvan muisto siunattu! 

Keijo Lindeman


SIIONIN PYLVÄITÄ

AHUVA BEN MEIR

Meillä oli etuoikeus ja ilo haastatella Ahuvaa hänen Jerusalemin kodissaan yhtenä vuoden kuumimmista päivistä. Kun saavuimme, meitä tervehti heleän värikäs kukkien rivistö hänen kuistinsa ikkunoilla, ja lämpimästi hymyilevä Ahuva tuike sinisissä silmissään, valkoinen hiuspilvi otsallaan. Tämän merkittävän rouvan hämmästyttävimpiä piirteitä on hänen järkkymätön uskonsa ja optimisminsa. Ahuva sanoi meille monta kertaa haastattelun aikana, että hän ei murehdi Israelin nykytilannetta, koska ”Jeshua ja profeetat eivät puhuneet koskaan Israelin valtiosta. He puhuivat vain Jumalan Kuningaskunnasta.” Ja tähän hän keskittyy, se on hänen uskonsa, hänen toivonsa, hänen ilonsa ja hänen luottamuksensa. Seuraava on hänen elämäntarinansa hänen kertomanaan.

Synnyin Lempi Hilja Virtaseksi Keski-Suomessa Hankasalmen pitäjässä Venekosken kylässä 12. syyskuuta 1923. Minulla on kaksoisveli, Viljo Armas, joka tuli ulos kohdusta noin klo 22.00, mutta minä synnyin vasta klo 6.00 seuraavana aamuna. Koska äitini henki oli suuressa vaarassa, lääkäri oli jo päättänyt ottaa minut pois kohdusta palasina, joten vältin nipin napin kuoleman. Me kaksoset olimme perheemme esikoiset, sittemmin syntyi vielä yksi sisko ja kaksi veljeä, niin että me olimme seitsenhenkinen perhe. Meillä oli pieni maatila, joka ei riittänyt oikein elättämään perhettämme, joten isäni oli töissä sahalla 15 km:n päässä. Usein hän pääsi tulemaan kotiin vain sunnuntaisin, ja lapsena rukoilin aina, että hän tulisi kotiin tällä viikolla. Hän oli niin hyvä mies, paitsi että joskus hän saattoi tulla kotiin sunnuntaina humalassa, ja silloin hän oli täysin erilainen ihminen. Hän toi mukanaan muita miehiä, jotka olivat myös humalassa, ja silloin saattoi tapahtua mitä vain. Noina hetkinä aloin toden teolla rukoilla lapsena. Me lapset leikimme lehmien ja kanojen kanssa ja poimimme marjoja metsästä.

Perheeni oli hyvin köyhä, joten lähdin kotoa jo 13-vuotiaana ja meni töihin kirkonkylään, jossa oli puhelinvaihde. Autoin vaihdetta hoitavaa vanhaa pariskuntaa ja tein kotitöitä. Kun olin ollut siellä kolme vuotta, päätin mennä läheisessä kaupungissa olevaan ammattikouluun. Aloitin opiskeluni siellä syyskuun ensimmäisenä päivänä 1939, joka oli hyvin kohtalokas päivä maailmalle.

Tuona päivänä Saksa hyökkäsi Puolaan ja Toinen maailmansota alkoi. Sitten Venäjä hyökkäsi Suomeen 1. joulukuuta, ja sota jatkui kuusi vuotta. Se oli Suomen historian vaikeinta aikaa ja samoin minun elämäni vaikeinta aikaa. Kun sota vihdoin päättyi 1945, matkustin Helsinkiin jatkaakseni yhteiskuntatieteitten opiskelua. Surukseni ensimmäisen vuoteni lopulla kaksoisveljeni kuoli äkillisesti, ja minun täytyi jättää tenttini ja mennä hänen hautajaisiinsa. 

Myöhemmin sain kesätöitä Lapista, Pudasjärveltä, jossa Herra uskoakseni ensimmäistä kertaa kutsui minua näyssä. Olin lähtenyt kävelemään juhannusjuhlille. Ajattelin, että olisi ihan soveliasta mennä sinne tanssimaan, siitäkin huolimatta, että veljeni kuolemasta oli kulunut vasta vähän aikaa, kun näin yhtäkkiä silmieni edessä kaksi tietä – toinen oli hyvin synkkä ja pelottava ja toinen kylpi kirkkaassa valossa. Sitten kuulin äänen sanovan: ”Kuljet väärää tietä!” Aloin itkeä, mutta sitten toinen ääni sanoi minulle: ”Olet tyhmä! Mene minne olet menossa!” Tämä näky oli täysin odottamaton, eikä minulla ollut aavistustakaan, mitä se tarkoitti. Jatkoin matkaani juhannustansseihin ja unohdin näyn, mutta pian sen jälkeen minusta alkoi tuntua, että elämäni oli tyhjää ja vailla tarkoitusta.

Palasin Helsinkiin, jossa tunsin toisen kutsun neljä tai viisi kuukautta myöhemmin. Toisen maailmansodan jälkeen nuorten keskuudessa Suomessa oli suuri herätys. Muuan opiskelutoveri pyysi minut herätyskokoukseen, ja heti kun astuin huoneeseen ja kuulin laulun, koin Pyhän Hengen kutsuvan minua niin voimakkaasti, että aloin heti itkeä enkä voinut lopettaa koko iltana. Kaikki oli niin dramaattista, että minulla ei ollut vaihtoehtoa: sinä iltana annoin elämäni Vapahtajalleni Jeshualle. Päivä oli 19. lokakuuta 1946, ja minä olin 23-vuotias. Aloin kulkea Oikeaa Tietä, näkyni muistaen. Seuraavana päivänä tahdoin ostaa Raamatun, mutta minulla ei ollut tarpeeksi rahaa, joten sain vain Uuden testamentin. Tätini antoi minulle myöhemmin koko Raamatun. Aloin lukea sitä ja ymmärsin lukemani. Olin aivan innoissani, koska se oli kuin hunajaa kielelläni. Luin sitä joka ilta ja sitten löysin äkkiä sieltä Kirjoituksista Israelin. Sodan jälkeen Suomen nuorison keskuudessa oli suuri herätys ja minä menin siihen mukaan. Koko elämäni muuttui, ja tahdoin tehdä jotain Herralle. Kaikkialta Raamatusta löysin Israelin ja tajusin, että oli tullut aika, jolloin Herra kokoaa Israelin maan kaikista ääristä.

Koska uutisia sensuroitiin Suomessa sodan aikana meillä ei ollut mitään käsitystä siitä, mitä juutalaisille tapahtui Euroopassa. Kuulin holokaustista ensimmäisen kerran vasta 1947, kun luin erään Suomessa olevan juutalaisen pastorin siitä kirjoittaman kirjan. Kun luin holokaustista, se pisti minua syvälle sydämeen enkä voinut unohtaa Israelia. Helsingissä oli monenlaisia seurakuntia ja neljän vuoden ajan kiertelin niissä kaikissa toivoen kuulevani jotain Israelista. Mutta en koskaan kuullut yhdessäkään niistä mitään Israelista, kunnes eräänä päivänä näin lehdessä ilmoituksen eräässä seurakunnassa pidettävästä Israel-illasta. Minusta tuntui heti, että minun täytyi ehdottomasti mennä sinne, ja se olikin käännekohta elämässäni. Menin kokoukseen ja illan puhuja oli nainen, joka oli töissä Karmel-yhdistyksessä. Tämä yhdistys oli perustettu Suomeen vasta vuonna 1949 ja se oli vielä hyvin pieni. Tuolloin sillä oli vain johtokunta ja yksi työntekijä, mutta sen mottona oli ”Raamatun ja Israelin puolesta”. Tilasin heidän lehtensä ja aloin seurata heidän tekemäänsä työtä. Vuonna 1951 lähdin Karmel-yhdistyksen jäsenistä muodostuvan suomalaisryhmän mukana Norjaan kokoukseen, johon tuli saman näyn omaavia ihmisiä kaikkialta Skandinaviasta. Siellä nostettiin joka aamu salkoon kaikkien Skandinavian maiden liput ja Israelin lippu. Olin haltioissani. Meneillään on Suuri Lunastus ja Taivasten kuningaskunnan tuleminen, ja tässä prosessissa me kaikki olemme. Minä en usko poliittiseen Israeliin, uskon Taivasten kuningaskuntaan. Israelin valtio on osa sitä, mutta se ei ole lopullinen päämäärä. Kun Jeshua aloitti palvelutyönsä, hän puhui koko ajan Jumalan kuningaskunnasta, ei poliittisesta Israelin valtiosta.

Sitten vuonna 1953 matkustin ensimmäistä kertaa Israeliin. Itse asiassa se oli ensimmäinen kerta kun lensin lentokoneessa ja matkustin yksin. Kun laskeuduin koneesta Tel Avivissa, kuulin äänen sanovan sydämessäni: ”Nyt olet tullut kotiin.” Sen jälkeen en ole tuntenut itseäni koskaan muukalaiseksi Israelissa. Oli kevät, Israel oli täynnä kukkaloistoa ja hyviä tuoksuja. Olin ihastuksesta sekaisin. Asuin Haifan skandinaavisessa Merimieskodissa muutamien muiden suomalaisten ja suuren norjalaisen matkailijaryhmän kanssa. Minä pääsin matkustamaan heidän kanssaan ja näin koko maan ensimmäistä kertaa. Olin Israelissa kaksi viikkoa. Purjehdin sieltä Napoliin Jerusalem-nimisessä laivassa ja jatkoin sitten Suomeen junalla.

Seuraavana vuonna 1954 olin täynnä ensirakkautta Israeliin, enkä saanut rauhaa, ennen kuin olin valmis jättämään hyvän toimeni Turun kaupungin työntekijänä, kotini ja kaiken omistamani.  Olin opiskellut hallinnon sihteeriksi ja olin aina rakastanut työtäni, mutta kun aloin opettaa lapsia pyhäkoulussa tultuani takaisin Israelista, sydämessäni syttyi sammumaton tuli. Minua lakkasi kiinnostamasta eteneminen työssäni kaupungin hallinnossa ja aloin sitten sen sijaan tehdä töitä Karmel-yhdistyksessä. Aloin matkustella ”Raamatun ja Israelin puolesta”, kun minusta tuli Karmel-yhdistyksen kouluista vastaava sihteeri. Kuljettajani ja työtoverini Kalle Jurvasen kanssa kävimme sadoissa kouluissa kaikkialla Suomessa ja puhuimme tuhansille lapsille Jeshuasta ja Israelista. Meillä oli kuvia ja lyhytfilmejä, ja kaikki ovet olivat meille avoimia kaikkialla.  Suomea oli hävitetty niin raskaasti sodan aikana, että kouluilla ei ollut kovinkaan paljon nykyaikaisia opetusvälineitä, joten meidät toivotettiin tervetulleiksi näyttämään filmimme ja puhumaan lapsille. Joskus lapsista ja opettajista oli kovin vaikeaa uskoa, että sellaiset paikat kuin Jerusalem ja Beetlehem olivat vielä todella olemassa. He luulivat, että kaikki nuo paikat olivat vain satua. Israelin valtio oli niin uusi asia, että heidän oli vaikea uskoa sitä todeksi. Matkustaminen Suomessa talviaikaan oli hyvin vaikeaa vanhalla ja kylmällä autollamme, ja jouduimme nukkumaan joka yö eri paikassa. Kun olin tehnyt tätä kuusi vuotta, olin uuvuksissa ja päätin, että tämä riittää.

Toisen Israelin matkani tein kesällä 1956, ja se olikin suuri seikkailu. Meidän 26-henkinen ryhmämme matkusti pitkällä suomalaisella bussilla Helsingistä Jerusalemiin. Matkaan kului puolitoista kuukautta. Toimin matkanjohtajana Kerttu Vainikaisen kanssa, joka oli Raamattukoulun johtaja. Meillä oli kaksi kuljettajaa, jotka olivat veljeksiä, kahdeksan telttaa ja kaasulla toimiva keittiö, jossa laitoimme ruokamme. Yövyimme teltoissamme. Ajoimme kahdentoista maan halki Euroopasta Lähi-itään, Turkin, Syyrian ja Jordanian halki Israeliin. Kun pääsimme perille, meillä oli vain viikko aikaa viettää Israelissa.

Kolmas matkani Israeliin oli 1959, meitä oli 19 henkeä Suomesta. Matkan piti kestää kolme viikkoa, mutta minä päädyin jäämään kahdeksi vuodeksi ja kolmeksi kuukaudeksi. Vaikka minulla ei ollut minkäänlaisia suunnitelmia jäädä niin pitkäksi aikaa, Jumalan johdatus oli suurenmoista tuona aikana. Suurin toiveeni oli opiskella hepreaa ja harjoittaa englannintaitoani, ja sainkin mahdollisuuden toteuttaa molemmat toiveet. Vuonna 1959 vietin vuoden Galileassa pienessä Porian kylässä Tiberiaksesta pohjoiseen. Siellä minun täytyi puhua englantia naapureitteni kanssa. Toimin talonvahtina henkilölle, joka oli palannut väliaikaisesti Suomeen, ja autoin naapureitani aina kun sain tilaisuuden. Sitten meni Haifaan ja tein töitä Merimieskodissa kolme kuukautta.

Sitten sain vihdoin kutsun Jerusalemiin. Siellä olin taloudenhoitajana tohtori H. Wardin kotona. Työtä oli paljon, eikä minulle jäänyt juuri aikaa opiskeluun. Lopulta pääsin opiskelemaan hepreaa Ulpaniin viideksi kuukaudeksi, ja sen jälkeen olin neljä kuukautta Amerikan instituutissa ja harjoittelin englantia amerikkalaisten opiskelijoiden kanssa. Viimeisenä kuukautenani Israelissa sain yllätyksekseni kutsun tulla töihin Kirjat Anavimin kibbutsille. Tapaamisessa Karmel-yhdistyksen suomalaisen turistiryhmän kanssa joku suomalaisista kysyi, voivatko ei-juutalaiset työskennellä kibbutseissa. Kibbutsin edustajat vastasivat myöntävästi ja sanoivat, että jos me lähettäisimme heille 30-40 nuorta, he antaisivat heille töitä ja elatuksen täällä yhden vuoden ajan. Karmel-yhdistyksen sihteeri hyppäsi ylös, ojensi kätensä ja sanoi: ”Ensi vuonna lähetämme ryhmän.”

Ja niin tapahtui. Vietettyäni Suomessa vuoden palasin Israeliin 38 nuoren oppaana ja opettajana vuonna 1962. Asuin Kirjat Anavimin kibbutsissa neljä vuotta, ja joka vuosi saapui uusi vapaaehtoisten joukko. Tätä suomalaisten vapaaehtoisten vuorottelua kesti 40 vuotta! Viimeinen ryhmä, jonka mukana olin, tuli Gevimin kibbutsille 1969 ja heistä tuli Jad Hashmonan perustajaryhmä.

Lähdin tästä ryhmästä puolen vuoden kuluttua mennäkseni naimisiin Moshe I. Ben-Meirin kanssa, joka oli hyvin tunnettu messiaanisen judaismin edelläkävijä Israelissa. Ostimme talon Kirjat Jovelista, Jerusalemin lähistöltä, jossa olen asunut 36 vuotta. Vuonna 1974 olimme perustamassa järjestöä, josta tuli sittemmin Netivyah-järjestö. Avioliittomme kesti vain yhdeksän ja puoli vuotta, eli siihen asti kun Moshe (jota muistan kiittäen) otettiin Herran luo 3.11.1978. Olen yrittänyt olla uskollinen Herran työlle Netivyan Roeh Israel seurakunnassa tähän päivään asti.

Israelin rooliin näinä viimeisinä aikoina kuuluu Sakarja 12:n ja Hoosea 3:5:n profeetallisen sanan toteutuminen ja Herran tuleminen kansansa luo. Uskovien uuden sukupolven suurimpana haasteena on tämän maailman hengen ja uskoa vastaan tulvivan propagandan voittaminen sekä koko Sanan perustalla pysyminen. Kaikki muuttuu niin nopeasti nykyajan maailmassa, että en pysty enää pysymään kaiken perässä, mutta uskomme pysyy aina samana. Näissä modernissa keksinnöissä on se hyvä puoli, että niiden ansiosta ihmiset pääsevät helposti opiskelemaan Jumalan Sanaa.

Tahdon kiittää kaikkia veljiäni ja sisariani, varsinkin Josephia ja Marciaa, kaikista vuosistani Kehilat Netivyah Roeh Israelissa. Ennen kuin Moshe ja minä avioiduimme, minusta tuli juutalainen. Edesmenneen mieheni unelma oli perustaa messiaaninen juutalainen synagoga Jerusalemiin, ja sitä olemme tehneet siitä lähtien. Olen kiitollinen kaikista opetuksista, sapattijuhlista, yhteisistä kokoontumisista jne, joissa olen ollut mukana.  Minä olen raamatullinen ”ger, jatom/almana” (maassa asuva muukalainen, leski/orpo) ja Netivyah on ollut minun kotini. Minulla ei ole täällä muita sukulaisia kuin mieheni tytär ja lapsenlapset, jotka asuvat maan pohjoisosassa. Netivyah on antaunut minulle niin paljon juutalaisten tapojen ja juhlien kautta ja tarjoamalla yhteyksiä muiden uskovien kanssa eri puolilla maailmaa. Kaiken mitä minulla on, on Jumala antanut minulle, ja kun Hän pyytää minua luopumaan elämästäni ja tulemaan kotiin taivaaseen, minä annan sen puolestani Hänelle iloiten. Sitä odotellessani olen täydellisen tyytyväinen elämääni. Siunatkoon Jumala meidän seurakuntaamme ja johdattakoon meitä kunnes Messias saapuu.

Lähtiessämme kysyimme Ahuvalta, oliko hän onnellinen ja tyytyväinen.  Hän nauroi hersyvää nauruaan, hymyili tuota lämmintä ja ihastuttavaa hymyään ja sanoi: ”Minulla on kaikki. Kaikki on tullut Jumalalta enkä vaihtaisi mitään vaikka voisin.  Olen tyytyväinen, terveyteni on riittävän hyvä, olen tyytyväinen.” Lähdimme Ahuvan luota hänen hymynsä ja lämpönsä saattelemina ja hänen uskonsa ja luottamuksensa innoittamina. Hän lupasi rukoilla erään tilanteen puolesta elämässäni, ja nyt päivää myöhemmin, tilanne on jo parantunut. Kiitämme Jumalaa tästä suurenmoisesta ja kallisarvoisesta naisesta, jota rakastamme ja kunnioitamme niin paljon. R.K. ja E.W.  

Toimittajan lisäys: Tämä kirjoitus on ensimmäinen sarjassamme Jerusalemin seurakuntamme iäkkäämpien ”pylväiden” elämäntarinoita. Pyrimme julkaisemaan yhden tarinan kaikissa tulevissa Opetuksia Siionista -lehdissä, niin että heidän elämänsä voivat olla teille rohkaisuksi niin kuin he ovat olleet meille niin valtava siunaus. Jos joku ei ole vielä lukenut, olemme julkaisseet hiljattain Ahuvan edesmenneen miehen, Moshe Ben Meirin omaelämänkerrallisia kirjoituksia englanniksi. Lehden takakannessa on ohjeet tämän kiehtovan tarinan tilaamiseksi.

Exit mobile version