Kirjoittaja on Joseph Shulam, Messiaanisen Netivyah seurakunnan perustaja ja johtaja Jerusalemista
Ilmestyskirjan kirjeet seitsemälle seurakunnalle osoittavat kaupunkeja, joissa monet ihmiset eivät ole käyneet, silti ne omaavat hengellisen sanoman tälle päivälle. Kuinka me tiedämme tämän? Koska Kirjoitukset sanovat niin. Ilmestyskirjassa 1:1 enkeli valittaa Johannekselle Jeshuan ilmestyksen koskien ”asioita, joiden pian tapahtuman pitää”. Toisin sanoen, sanoma näille seitsemälle seurakunnalle ei ollut pelkästään merkityksellistä niille, jotka asuivat ensimmäisen vuosisadan Efesossa, Tyatirassa, Smyrnassa, Sardeessa, Filadelfiassa, Pergamonissa ja Laodikeassa. Itse tekstin mukaan Jeshuan sanojen mukaan se on viesti menneelle ajalle, nykyajalle ja myöhemmille ajoille. Me elämme nyt ”myöhemmällä ajalla” viimeisinä päivinä. Me olemme eläneet viimeisinä päivinä jo kauan ja pian ne tulevat loppumaan. Koska olemme tulossa lähemmaksi aikakauden loppua, meidän pitäisi oppia, mitä enkeli sanoo näille seurakunnille.
Tosin Vähässä Aasiassa oli enemmän kuin seitsemän seurakuntaa Pisidian Antiokiassa, Derbessa, Lystrassa ja Ikonionissa, ja muissa paikoissa nykypäivän Turkissa. Henki kuvailee näitä seitsemää seurakuntaa tähtina ja lampunjalkoina (llm.1:20). Juutalaisessa perinteessä menora tai lampunjalka on seitsenhaarainen kynttilänjalka. Joten ei ole pelkästään seitsemää seurakuntaa, vaan jokainen seurakunta on menora. Menoralla on keskivarsi, josta lähtee seitsemän haaraa. Kaikki haarat ovat samanpituisia tai muotoisia, ne ovat kaikki yhdistettynä toisiinsa ja kaikki antavat valoa. Tämä on ensimmäinen perusajatus, jonka voimme oppia kirjeistä seitsemälle seurakunnalle: on yhdentekevää mitä ongelmia he kohtasivat, heitä silti pidetään lampunjalkoina, valaisten ympärilla olevat.
Ensimmäinen seurakunta, jolle Henki kirjoittaa, on seurakunta Efesossa. Jumala aloittaa puheensa Efeson yhteisölle tervehtimällä sen jäseniä: ”Minä tiedän sinun tekosi ja vaivannäkösi ja kärsivällisyytesi, ja ettet voi pahoja sietää; sinä olet koetellut niitä, jotka sanovat itseään apostoleiksi, eivätkä ole, ja olet havainnut heidät valhettelijoiksi” (Ilm.2:2). Jumala ensin osoittaa tyytyväisyytensä Efeson uskoviin heidän uskollisuudestaan Häntä kohtaan heidän halustaan kärsiä ja pysyä lujina uskonsa tähden ja koettelemalla jokaista, joka on vastoin Jumalan sanan totuutta. Uskomme pitää perustua tarkasteltuun totuuteen ja se on hieno asia.
Mutta kohteliaisuuksien jälkeen tulee hyvin vakava syytös. Jumala syyttää efesolaisia että he ovat heikontuneet rakkaudessa: ”Mutta se minulla on sinua vastaan, että olet hyljännyt ensimmäisen rakkautesi. Muista siis, mistä olet langennut, ja tee parannus, ja tee niitä ensimmäisiä tekoja” (Ilm.2:4-5).
Ensimmäisen rakkauden ajatus on hyvin suosittu ja monet kristityt kommentaarit ovat kirjoittaneet siitä. Mutta monella tapaa, seurakunnan ensimmäinen rakkaus vastaa Jumalan ensimmäistä rakkautta. Kuten Sakarja sanoo, Israel on Jumalan silmäterä (Sak.2:8). Jeremia vertaa Israelin erämaavaellusaikaa Jumalan ”kuherruskuukauteen” Israelin kanssa: ”Minä muistan sinun nuoruutesi armauden, morsiusaikasi rakkauden, kuinka sinä seurasit minua erämaassa, maassa, jossa ei kylvöä tehdä. Herralle pyhitetty oli Israel, hänen satonsa esikoinen. Kaikki, jotka sitä söivät, joutuivat syynalaisiksi, onnettomuus kohtasi heitä, sanoo Herra” (Jer.2:2). Kun Toora kuvaa neljänkymmenen vuoden erämaavaellusta vaikeuksien, valitusten ja jupisemisen ajaksi, Jeremia näkee jotain positiivista jopa siinä kokemuksessa. Heprean kieli tässä jakeessa kirjaimellisesti sanoo ”nuoruuteni morsian”. Huolimatta kaikista vastoinkäymisistä, ihmiset tiesivät, missä Jumala halusi heidän olevan jokaisena elämänsä tuntina. Tuli johdatti heitä yölla ja pilvi päivällä. Lisäksi joka päivä antoi uuden ihmeen. Kun he tarvitsivat vettä, sitä tuli kalliosta; kun he tarvitsivat ruokaa, Jumala lähetti tuoretta mannaa heille joka päivä. Heillä oli päivittäinen häiritsemätön suhde Jumalaan. Mooses puhui suoraan Hänen kanssaan ja oli jatkuvassa yhteydessä Häneen. He myös rakensivat ilmestysmajan hankkiakseen asunnon Jumalan läsnäololle heidän keskuuteensa keskelle leiriä. Tämä jatkuva riippuvuus Jumalasta teki siitä mahtavan ajan, yhden Israelin historian parhaimman ajanjakson, Jeremian silmissä.
Roomalaisten kirje sekä muut paikat Paavalin kirjoituksissa puhuvat myös juutalaisille ensin, sitten vasta kreikkalaisille.” Kun pakanauskovat lukevat näita jakeita, monet heistä kavahtavat kuin sanoakseen: ”Tuossa tulee juutalainen, joka aina haluaa tuntea itsensä paremmaksi kuin me.” Juutalaiset, jotka uskovat Jeshuaan, eivät usko, että he ovat parempia kuin muut, eivätkä he halua pakanauskovien tuntevan itsensä toisen luokan kansalaisiksi. Mutta kukaan ei voi kieltää sitä, että Jumalan ensirakkaus on Israel. Kun Ilmestyskirja sanoo, että monet Efeson uskovista ovat hyljänneet ensimmäisen rakkautensa, se saattaa tarkoittaa, että Efeson seurakunta josta valtaosa oli pakanauskovia oli alkanut leikata irti juuriaan, erottaa itsensä pois Israelista, pois Tanakhista (”Vanha Testamentti”), pois Abrahamin, Iisakin ja Jakobin Jumalasta. He alkoivat tehdä uusia jumalia itselleen, joista esiisät eivät tienneet.
Kun efesolaiset unohtivat ensimmäisen rakkautensa, he unohtivat, että ”pelastus on juutalaisilta”. Kristityt usein unohtavat lukiessaan Raamattua, että se on juutalainen kirja ja että Jeshua on juutalainen Pelastaja.
Jos ajattelee, että on mahdollista ennalleen asettaa ensimmäisen vuosisadan seurakunta ennalleen asettamatta sen suhdetta Israeliin, se on harhaluulo. Ei tule olemaan mitään ennalleen asettamista näin, koska alkuseurakunta muodostui juutalaisista ja pakanauskovista, palvellen yhdessä Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumalaa, ja Hänen nimensä on Israelin Jumala. Hänen nimensä ei ole Kristuksen kirkon Jumala, eikä protestanttien Jumala, eikä karismatikkojen Jumala. Hän on Israelin Jumala.
Tämä kehityskulku alkoi jo Efesossa, joka oli loistava kaupunki, keisarin kaupunki. Pyhä Henki sanoo Efeson seurakunnalle: ”Tee parannus ja tee niitä ensimmäisiä tekoja,· mutta jos et, niin minä tulen sinun tykösi ja työnnän sinun lampunjalkasi pois paikaltaan, ellet tee parannusta.” Huomioikaa, kuinka Jumala asettaa nuhteen kahden kohteliaisuuden väliin. Hän ei ikinä anna kaikkea pahaa kerralla ilman toivoa. Tämä on myös profeettojen tavanomainen käytäntö hyvin kauheiden ja ankarien profetioiden jälkeen tulevat lohdutuksen sanat. Joten 2:6 Jumala sanoo: ”Mutta se sinulla on, että sinä vihaat nikolaiittain tekoja, joita myös minä vihaan.” Teksti ei viittaa pelkästään siihen, että Jumala on rakkaus jonka me kaikki tiedämme mutta myös, että on joitain asioita, joita Jumala vihaa. Kuka oli tämä Nikolaus ja ketkä olivat hänen opetuslapsensa, nikolaiitat, joita Jumala vihaa?
Jotkut ihmiset ajattelevat, että Nikolaus, jonka mukaan tämä harhaopillinen like nimettiin, on sama henkilö, joka nimitettiin yhdeksi seitsemästä apupapista seurakuntapalvelijasta) Apostolien teoissa 6. Tämän Nikolauksen sanottiin olevan käännynnäinen. Tämä tarkoittaa, että hän syntyi pakanauskovaksi ja kääntyi juutalaisuuteen ja sitten tuli uskoon. Kirkkoisät kertovat meille, että vaikka hän kääntyi juutalaisuuteen ja myöhemmin kristinuskoon, hän mieleltään ja ymmärrykseltään pysyi kreikkalaisena, platonistisena, joka erotti jyrkästi hengellisen ja fyysisen. Hänen logiikkansa oli jotakuinkin tämä: Jumala on henki, liha on mätä ja tulee lahoamaan haudassa. Se mikä on näkyväistä on katoavaista. Ne asiat, jotka tulevat säilymään, ovat näkymättömiä, iankaikkisia asioita. Jumala pitää huolen iankaikkisista asioista ei aineellisista, väliaikaisista, fyysisestä maailmasta. Koska emme pysty pelastamaan lihaa, joka on menossa hautaan, meidän pitäisi sallia sen vapauden. Jos se seuraa tietään, se ei häiritse henkeä, joka on se, minne meidän täytyy laittaa mielemme ja voimamme. Koska Jumala huolehtii vain hengellisistä asioista, lihan voi antaa mennä villiksi tehdä mitä haluaa, syodä mitä haluaa niin kauan kuin henki on oikeassa Jumalan kanssa.
Teologiassa tämän kaltaista näkökulmaa kutsutaan dualistiseksi. Se on nykypäivänä hyvin yleistä kirkossakäytännön tasolla. Mutta on vaikea kuvitella, että Jumala, joka Ioi tämän kauniin maailman, auringon, linnut ja kukat, sitten antaisi sen kaiken paholaiselle. Kuten David kirjoittaa psalmeissa, ”maa on Hänen jalkojensa astinlauta.” Jumalalle kuuluu tämä maailma ja tuleva maailma maa ja taivas. Joka kerta, kun erotamme sen, me päädymme moraalittomuuteen. Jumala sanoo, etta Hän vihaa sen kaltaisia ihmisiä ja Hän kiittää myös efesolaisia, että he vihaavat heitä. Paholaisen vihaamisessa ei ole mitään väärää, paholaisen vihaamisessa ei pahojen ihmisten vihaamisessa. Siinä ei ole mitään väärää, jos omistaa periaatteita ja rakastaa totuutta tarpeeksi vahvasti, että vihaa valhetta.
Vaikka emme pysty selittämään kaikkea mitä tapahtuu, me tiedämme, että kaikki kuuluu Jumalalle ja että Hän hallitsee kaikkea. Hän hallitsee terveyttä ja sairautta. Hän kertoo Israelin kansalle: ”Minä poistan kaikki sairaudet teistä”. Hän ei ainoastaan antanut ihania lupauksiaan Israelin kansalle, vaan oksasti myös kaikki, jotka uskovat, luonnolliseen öljypuuhun. Kun pakanauskovat uskovat Israelin Jumalaan, Abrahamin Jumalaan, Abrahamista on tullut heidän isänsä ja hänen siemenestään heidän lupauksensa. Ei Israelin sijaan mutta yhdessä Israelin kanssa. Jumalan lupaukset, jotka on annettu Israelille, ovat ikuisia ja iankaikkisia.
Menora -lehti Huhtikuu 2021
