Parashat Korach, 4 Mooses 16
Kutsu uhrautumaan Israelin kansan puolesta
Tällä viikolla opiskelemme kertomusta Koorahista. Kuka Koorah oikeastaan oli? Hän oli Leevin heimon nimekkäitä miehiä, yksi Israelin päämiehistä. Ja hän asetti kyseenalaiseksi Mooseksen johtajuuden ja Aaronin valinnan papiksi.
Viikon Toorajaksossamme kerrotaan hyvin vakavasta kapinasta: Koorah ja 250 häneen liittynyttä miestä nousivat Moosesta ja Aaronia vastaan. Koorah miehineen syytti itse asiassa Moosesta ja Aaronia siitä, että nämä olivat itse nimittäneet itsensä asemaansa.
”Yritätkö vielä hallitakin meitä?” (4 Mooses 16:13b,RK)
He väittivät myös, että Mooses ja Aaron käyttivät asemaansa omaksi nautinnokseen.
”Miksi te siis korotatte itsenne HERRAN seurakunnan yläpuolelle? (16:3b)
Koorahin väite oli, että kaikki ihmiset ovat samanarvoisia; olemme kaikki pyhiä ja olemme kaikki samanvertaisia. Sana samanarvoisuus/tasa-arvo/yhdenvertaisuus on tänään ajankohtaisempi kuin koskaan, sillä tänä päivänä me kaikki taistelemme tasa-arvosta.
Onko meidät luotu yhdenvertaisiksi?
Sosiaalinen elämämme alkaa lastentarhasta, jossa kaikkia pidetään samanarvoisina. Laulamme samoja lauluja ja leikimme samoja leikkejä. Tyttäreni lastentarhassa vietettiin urheilupäivää; voittajia ei ollut, mutta jokainen sai mitalin, jokainen oli voittaja.
Sitten siirrytään ensimmäiselle luokalle, jossa meidät ahdetaan neliönmuotoiseen luokkahuoneeseen 12 vuodeksi, jolloin yhteisenä nimittäjänämme on syntymäaikamme. Meidän harrastuksemme, meidän kykymme, vieläpä persoonallisuutemmekin puristetaan piparimuottiin. Kaikki pitävät samanlaista kouluasua, joten kukaan ei erotu joukosta. Jossain vaiheessa meille kirkastui, että olemme yhdenvertaisia.
Haggadan mukaan tulimme kaikki Egyptistä. Yhdessä ylitimme meren, yhdessä seisoimme Siinain vuoren juurella, yhdessä saimme Tooran ja olemme kaikki yhtälailla vastuussa Toorasta – mutta voimmeko jättää huomiotta sen tosiseikan, että Mooses on suurin profeetta? Toora päättyy sanoihin:
”Mutta Israelissa ei enää noussut yhtään sellaista profeettaa kuin Mooses, jonka kanssa HERRA oli tekemisissä kasvoista kasvoihin. Ei ole ollut ketään, joka olisi tehnyt sellaisia tunnustekoja ja ihmeitä, joita hän HERRAN lähettämänä teki Egyptin maassa faraolle ja kaikille hänen palvelijoilleen sekä koko hänen maalleen, ei ketään, jolla olisi olllut niin suuri voima ja joka olisi tehnyt sellaisia suuria ja pelottavia tekoja, joita hän teki koko Israelin nähden” (5 Mooses 34:10-12)
(Ja Tooran päättymisen merkiksi sanomme sitten chazak, chazak, v´nitchazek)
Eriarvoisuuden tarpeellisuus
Mooses on profeetoista suurin. Mutta entä Jeshuua? Jeshuua ei ole vain profeetta, Hän on paljon enemmän. Jeshuua on pelastuksen ruumiillistuma, Hän on Messias. Hän on Mooseksen kaikkien profetioiden aihe, samoin kaikkien muiden profeettojen. Kaikki profeetat ennustivat Jeshuuasta.
Palataksemme Moosekseen, voimmeko tai pitäisikö meidän uhrata Mooseksen ainutlaatuisuus, tai kenen ainutlaatuisuus tahansa, yhdenvertaisuuden ja tasa-arvon alttarilla?
Perheyhteisöstä löydämme kaikkea muuta kuin tasa-arvoa. Eriarvoisuutta on vanhempien ja lasten välillä, esikoisen ja nuorimmaisen välillä, eri sukupuolten ja eri ikäisten välillä. Jokaisella perheenjäsenellä on oma ainutlaatuinen paikkansa, roolinsa ja oikeutensa.
Emme olisi päässeet eteenpäin, jos meidät kaikki olisi luotu yhdenvertaisiksi. Ja tämä siksi, että me tarvitsemme toisiamme, koska meillä on erilaisia lahjoja ja kykyjä. Arkkitehti tarvitsee insinöörin, joka tarvitsee urakoitsijan, joka tarvitsee sähkömiehen ja putkimiehen, joka tarvitsee rakennusmestarin, joka tarvitsee kirvesmiehen, ja jokainen tarvitsee asiakkaan.
Hyvä johtaja osaa käyttää lahjoja
Hyvä johtaja saa ihmisistä esiin heidän taitonsa. Hän osaa myös sijoittaa jokaisen paikalle, jossa kunkin henkilön henkilökohtaiset lahjat ja kyvyt pääsevät parhaiten esiin. Menestykseksi kutsutaan sitä, kun ihminen on oikealla paikalla, jossa hän voi käyttää lahjojaan. Silloin kaikki osapuolet hyötyvät.
Bill Gates, Microsoftin perustaja ja yksi maailman rikkaimmista ja vaikutusvaltaisimmista ihmisistä, luettelee 11 tärkeää ja käytännöllistä elämän ohjetta. Yksi niistä on, että ihmiset eivät ole samanarvoisia. Vaikka maailma tekee parhaansa saadakseen meidät ajattelemaan, että olemme samanarvoisia – miehet, naiset, tai muuten – se ei vain ole totta.
Jumala on uskonut meille kaikille erilaisia lahjoja vaihtelevissa määrin. Minä kutsun näitä lahjoja talenteiksi tai kyvyiksi. Meillä jokaisella on erilainen kyky, jota voi olla enemmän tai vähemmän.
Jumala on antanut meille talentteja vaihtelevissa määrin
Olemme jokainen saaneet ylhäältä lahjoja erisuuruisella mitalla. Joku on voinut saada 20 talenttia, toinen 10, 5 tai 3.
Matteus 25:14 kertoo rikkaasta miehestä, joka lähti matkalle ja jätti omaisuutensa kolmen palvelijansa hoitoon. Kukin heistä sai erilaisen määrän ja vapauden tehdä saamallaan, mitä parhaaksi näki. Kun mies palasi matkaltaan, hän totesi kahden palvelijansa olleen vastuuntuntoisia ja rehellisiä.
He sijoittivat heti pääomansa, he käyttivät kykyjään hankkiakseen tuottoa sillä mitä heille oli annettu. Mitä tuo tuotto oli? Vertaus opettaa meille, että jokaisen ihmisen kohdalla tuotto on erilainen, mutta periaate on sama: olla rakennukseksi toisille ja Taivasten Kuningaskunnalle. Nämä palvelijat miettivät itsekseen: ”Tiedän, mitä minulta odotetaan ja minä tahdon saavuttaa nuo tavoitteet.” Mutta kolmas palvelija valitsi passiivisen roolin. Hän sanoi työnantajalleen:
”Herra, minä tiesin, että sinä olet ankara mies. Sinä niität sieltä, minne et ole kylvänyt ja kokoat sieltä, minne et ole siementä viskannut. Peloissani minä menin ja kätkin talenttisi maahan…” (Matteus 25:24b,25a).
Palvelija sanoo: ”En tehnyt sillä mitään. Palautan sen, mitä annoit.” Tämä kolmas palvelija on esimerkki palvelijasta, joka ei ole käyttänyt lahjojaan ja kykyjään. Hän hautasi ne maahan ja palautti herralleen.
Miksi meidän tulisi käyttää talenttejamme hyvään?
Meidänkin on tehtävä tili tavasta, jolla olemme käyttäneet kaikkea, mitä meille on uskottu. Jos meistä havaitaan, että emme ole olleet uskollisia, sekin mitä meillä on, otetaan meiltä ja annetaan toisille, niille, jotka ovat uskollisia; aivan niin kuin Koorahille kävi. Muistakaamme, että Koorah ei ollut mikään tavallinen tallaaja, vaan hän oli korkea-arvoinen mies, mutta kun hän lakkasi olemasta uskollinen, hän alkoi käyttää asemaansa ja rikkauttaan väärin ja lietsomaan kapinaa. Lopulta hän menetti kaiken, mitä hänellä oli.
Vertauksen vaikein kohta on epäilemättä laiskan palvelijan väite, sen palvelijan, joka ei ottanut käyttöön sitä, mitä Jumala oli antanut hänelle. Palvelija väittää: ”Tiesin sinut ankaraksi mieheksi.” Tämän kohdan voi ymmärtää monella tavalla. Yritän tulkita sen näin:
Jostain syystä me luulemme, että koska rukoilemme Jumalaa, uskomme Jumalaan ja palvelemme Häntä, meillä on uskovina erioikeuksia. Että meillä menee paremmin, että kaikki on mukavampaa ja että meillä on erityisvarjelus.
Joskus näin on, mutta useimmiten ei ole. Joskus asiat ovat ihan päinvastoin ja joudumme todella kärsimään enemmän sen vuoksi, että rakastamme ja rukoilemme Jumalaa, ja että palvelemme Häntä.
Pahoja asioita tapahtuu Jumalan palvelijoillekin
Otetaan aluksi perusasia: Jumala loi meidät ja me kaikki kuulumme Hänelle. Hän voi toimia niin kuin Hän tahtoo. Me palvelemme Häntä, koska meidän täytyy. Ei palkkion tähden, vaan koska se on meidän velvollisuutemme. Jos emme täytä tätä velvollisuutta, meidät heitetään pimeyteen, paikkaan, jossa on itku ja hammasten kiristys. Bonusta on se, että Jumala suo uskollisille joskus palkkion.
Juutalaisuuteen ja kristinuskoon on juurtunut mielikuva, että Jumalan palvelijoille ei tapahdu mitään pahaa.
Suorittaessani sotilaspalvelustani Toisen Libanonin Sodan aikana 2006 eräs pohjois-Israelin suurimmista rabbeista oli yksikkömme kanssa ja piti meistä huolta siihen asti, kun menimme Libanoniin.
Se mikä on mielenkiintoista, on että hän antoi jokaiselle puolen shekelin kolikon, joka meidän tuli antaa hyväntekeväisyyteen palattuamme kotiin sodasta. Mitä hän tällä tarkoitti? Että me olemme Jumalan palvelijoita, jotka nyt lähetetään työhön, ja sen vuoksi meille ei voi tapahtua mitään pahaa, eihän Jumalan palvelijoille tapahdu mitään pahaa. Ajatus on kaunis, mutta se ei ole raamatullinen eikä realistinen.
Sitä ei ole myöskään meidän ajattelutapamme. Luulemme voivamme manipuloida Jumalaa. Jos minä annan palkastani 200$, ei minulta puutu mitään. Jumala kyllä pitää huolen kuluistani. Ihanko totta?
Raamattu on täynnä pahoja asioita, joita tapahtui hyville ihmisille, profeetoille, papeille ja päälliköille. Suuri profeetta Elia, joka nousi taivaaseen, on se sama profeetta, joka sai kokea kovia täällä maan päällä. Puolet ajasta hän juoksi pakoon kuningas Ahabia, joka tahtoi tappaa hänet. Jos luulet, että Elia nautti pakomatkoistaan, olet väärässä. Elia rukoili, että Jumala, joka ei kohdellut profeettansa kiltisti, surmaisi hänet armossaan. (1 Kun.19:4)
Miksi kerron teille tästä? Lukujaksossamme on jae, joka jää enimmäkseen vaille huomiota. Me emme ymmärrä tähän lauseeseen kätkeytyvän uhrin suuruutta:
”Aaron teki niin kuin Mooses oli käskenyt ja juoksi seurakunnan keskelle, kun vitsaus oli jo alkanut kansan keskuudessa. Hän poltti suitsuketta ja toimitti kansalle sovituksen seisoen kuolleitten ja elävien keskellä. Silloin vitsaus loppui” (4 Mooses 17:12-13).
Uhrautumisen tärkeys
Luemme nuo jakeet kuin ohimennen, mutta samainen Aaron, jonka kaksi poikaa taivaasta tullut tuli tappoi rangaistukseksi, juoksi keskelle hävitystä, Jumalan rangaistusta. Hän juoksi ja seisoi elävien ja kuolleiden keskellä.
Olemme väärässä, jos luulemme, että Aaron itse säilyisi hengissä, ettei hänelle tapahtuisi mitään. Aaron otti epätavallisen riskin. Useimmat ihmiset juoksisivat pakoon tulta ja pahaa, terrori-iskuja ja muuta. Sääntönä on, että ihmiset eivät ryntää vaaraan.
Mutta tässä näemme johtajuudesta maksettavan kovan hinnan: kansan etu menee johtajan edun edelle. Johtaja, joka rakastaa kansaa, vaikka se olisi tehnyt syntiä, on halukas vaarantamaan oman henkensä yhteisön tähden.
Meillä on paljon opittavaa tästä. Olemme osa tätä kansaa, meidän velvollisuutemme on uhrautua loukkaantumisen uhallakin. Armeijassa meitä vaaditaan uhrautumaan. Vanhempina ja uskovina meiltä vaaditaan uhrauksia.
Kerron lopuksi kertomuksen Gemarasta: Vesiruukun dilemma.
”Jos kaksi ihmistä kävelee autiolla tiellä ja toisella heistä olisi hallussaan vesiruukku (kiton), ja tilanne olisi sellainen, että jos molemmat joisivat ruukusta, molemmat kuolisivat, koska vettä ei ole tarpeeksi, mutta jos vain toinen joisi, hän selviäisi asutulle alueelle. Tulkinnasta on erimielisyyttä.
Ben Petora opetti: On parempi, että molemmat juovat ja kuolevat, ja tapahtukoon, ettei kumpikaan heistä näe toisen kuolemaa. Tämä mielipide hyväksyttiin, kunnes Rabbi Akiva tuli ja opetti, että jae sanoo: ´ja veljesi on elävä kanssasi´, antaen ymmärtää, että sinun elämäsi on tärkeämpi kuin toisen elämä.” (Bava Metzia 62a)
Tätä kertomusta on selitetty monella tavalla. Miksi Ben Petora sanoo yhtä, ja miksi Rabbi Akiva sanoo toista?
On olemassa kolmas vaihtoehto, josta ei ole keskusteltu: on mahdollista, että ruukun omistajan sallitaan, tai häntä pyydetään ojentamaan koko ruukku ystävälleen ja kuolemaan.
Tämä kolmas tulkinta sisältää uhrautumisen periaatteen; messiaanisina juutalaisina me voimme ja meidän täytyy ottaa osaa israelilais-juutalaiseen kysymykseen. Apostoli Paavali selittää meille uhrautumisen periaatteen:
”Minä sanon totuuden Kristuksessa, en valehtele – sen todistaa minulle omatuntoni Pyhässä Hengessä – että minulla on suuri murhe ja jatkuva tuska sydämessäni. Minä soisin itse olevani kirottu pois Kristuksesta veljieni hyväksi, jotka ovat sukulaisiani lihan puolesta. Ovathan he israelilaisia, joille kuuluu lapsen asema ja kirkkaus ja liitot. Heille hän antoi lain ja lupaukset ja sääti jumalanpalveluksen” (Room.9:1-4).
Jumala varjelkoon ettemme joutuisi ottamaan täydestä näitä jakeita. Näen uhrautumisen hengen, joka oli apostoli Paavalissa ja Aaronissa, joka juoksi keskelle tulipätsiä ja ruumiillaan ja rohkeudellaan pysäytti vitsauksen.
”Tulee päivä, jolloin meitä kutsutaan uhrautumaan Israelin kansan puolesta.”
Tulee päivä, jolloin meidät uskovat kutsutaan valitsemaan puolemme, ja silloin on oleva niitä, jotka juoksevat tulta kohti uhrautuen Israelin (fyysisen) kansan puolesta. Pystymme siihen vain meissä asuvan Messias Jeshuuan avulla.
Yehuda Bachana
