Holokaustin tytär, katkelma romaanista
Kirj. Melanie Webster
Olen syntynyt 7. joulukuuta 1956. Silti tämän kirjan nimen mukaan minä olen ”holokaustin tytär”. Kysyt, miten se on mahdollista, jos holokaust oli vuosien 1939 ja 1945 välisenä aikana? Omaksi järkytyksekseni ja ihmetyksekseni minusta tuntuu kuin olisin elänyt itse läpi tuon ajan, sillä minut kasvattanut isäni kuuluu holokaustista hengissä selvinneisiin. Kaikesta siitä emotionaalisesta ja psykologisesta taakasta, jonka on seurannut isääni keskitysleiriltä, on tullut osa minun ja myös sisarusteni persoonallisuutta. Ihmettelin aina, miksi minusta tuntui kuin musta pilvi olisi saartanut minut. Ylläni leijui tuomion synkkä varjo. Sisarukseni ja minä olemme samastuneet kurjuudessa eläviin. Meille opetettiin, että maailma oli kauhistuttava ja pelottava paikka. Tahtomattaan isäni iskosti meihin pelon. Hän oli ylihuolehtiva. Jos olimme poissa kotoa emmekä soittaneet hänelle, hän oli suunniltaan huolesta ja kuvitteli, että meille oli tapahtunut jotain kauheaa. Kaikkien näiden vuosien jälkeen (olen nyt 51-vuotias) tiedän nyt nimen sille,mitä sisarukseni ja minä koimme isäni kanssa eläessämme. Se on sekundäärinen traumaperäinen stressireaktio. Kerron siitä lisää myöhemmässä luvussa.
Muistan miten lapsena ollessani kuulin isäni valittavan unissaan, kun hän näki painajaisia holokaustista. Kysyin häneltä joku aika sitten, millaisia nuo painajaiset olivat. Hän näki painajaisia siitä, kuinka laiha hän oli, raidallisesta takista ja housuista, joita hänen oli pidettävä. Miten hän yritti päästä pois tästä ”gehemumista”( helvetti jiddishiksi). Hän näki kerrossängyn, jossa hänen piti nukkua. Kerroksia oli kolme, ja jokainen taso oli riittävän leveä 2 tai 3 miehelle. Mutta heidän piti saada mahtumaan jokaiselle tasolle 6 tai 7 miestä. Miehet olivat erikokoisia. Jotkut olivat sairaita tai oksensivat tai ripuloivat, kun he makasivat niin tiiviisti ahdettuina. Isäni sanoi: ”Se oli kidutusta.” Hän pohti jatkuvati mielessään: ”Miksi minä ansaitsen tällaisen elämän? Vain siksikö, että synnyin juutalaiseksi? Äitini kuoli, kun oli 13-vuotias. Kun isä näki painajaista ja kuulin hänen valittavan unissaan, minulla oli tapana huutaa hänelle omasta makuuhuoneestani, jotta hän heräisi ja painajainen hellittäisi. Isän valitukset riipaisivat sydäntäni. Pieninä lapsina emme pystyneet ymmärtämään isäni ja hänen perheensä kokemia kauhuja.
Kun vartuimme teini-ikäisiksi, isä ei puhunut meille holokaustin kauheuksista. Sen sijaan hän kertoi meille siitä, millaista hänen elämänsä oli ollut ennen kuin Hitler valtasi Puolan, ja lopulta myös hänen elämänsä – ikuisiksi ajoiksi.
Isäni on syntynyt 12. huhtikuuta 1922 Plonskissa, Puolassa. Hän oli kolmas neljästä lapsesta. Vanhin lapsista oli hänen veljensä Aaron, seuraava oli hänen siskonsa Miriam, jota he kutsuivat nimellä Mannia, sitten isäni Moshe ja neljäntenä hänen veljensä Solomon. Hänen isänsä nimi oli Israel Sol, jonka perhe oli ortodoksijuutalainen. Hänen äitinsä nimi oli Nicha Sol, tyttönimeltään Lazenski. Isänisäni Israel oli räätäli ja isoäitini oli ompelija. Isoäidilläni Nicha Lazenskilla oli kaksitoista sisarusta. Pienessä Plonskin kaupungissa, jossa he asuivat Puolassa, asui enimmäkseen vain isäni tätejä, setiä ja serkkuja. Tarpeetonta sanoakaan, että perhe oli hyvin suuri. Isoisoäitini Lazenski eli 103 vuoden kypsään ikään tuossa pienessä kaupungissa synnytettyään 13 lasta. Isäni puhuu hänestä nimellä ”minun Bubbani”. Nuoruusvuosinaan hän sai elantonsa myymällä hedelmiä kojussaan kaupungissa.
Isä muistaa käyneensä mummon luona lapsena äitinsä kanssa joka päivä. Heistä oli ihanaa viettää aikaa yhdessä. Hänellä oli tapana toimittaa pikku askareita ja isoäiti antoi hänelle siitä hyvästä herkkuja ja jonkun kolikon. Isä sanoi, että kun saksalaiset tulivat Puolaan, isoäiti vietiin sairaalaan eikä hän enää koskaan nähnyt häntä. Hänellä on vain yksi kuva muistuttamassa isoäidistä. Isän äidin Nichan vanhin sisar, joka muutti USAan kauan ennen sotaa, oli säilyttänyt kuvan. Nicha tuskin tunsi tätä sisartaan, koska hän oli nuorin 13 lapsesta. Vanhimman ja nuorimman välillä oli suuri ikäero. Kun isäni katsoo isoäiti Lazenskin kuvaa, monet kauniit muistot hänen kanssaan vietetyistä hetkistä palaavat mieleen.
Syntymästään aina 17 vuoden ikään asti isälläni oli ihana lapsuus. Hän suhteensa vanhempiinsa oli hyvin läheinen, varsinkin äitiin, samoin kaikkiin sisaruksiin ja sukulaisiin. He tekivät yhdessä muistiinpainuvia piknikkejä ja kävivät usein toistensa luona. Isälläni oli tapana kertoa meille kaikista juutalaisista juhlista, kun perhe oli yhdessä. Hän kertoi niistä upeista keittotaidon näytteistä, joita hänen äitinsä ja isoäitinsä valmistivat. Noihin aikoihin ei tiedetty mitään jääkaapeista. Kaikki ruoka pidettiin kylmäsä talon kellarissa kylmälaatikoissa. Siksi kaikki ruoka piti ostaa ja valmistaa tuoreena lähes päivittäin. Silloin ei tunnettu lisäaineita, joilla hyllyillä olevan ruuan käyttöaikaa pidennetään. Tänäkin päivänä isäni käy ostamassa tuoretta ruokaa marketista, lihakaupasta ja vihannestorilta mieluiten aina parin päivän päästä. Hän ei säilytä ruokaa liian pitkään jääkaapissa tai pakastimessa, ja hän syö hyvin vähän ruokaa, jossa on lisäaineita. Isäni on 86-vuotiaana hyvin tarkka ruokailutavoissaan. Se on iskostunut hänen mieleensä lapsuusvuosina Puolassa.
Vaikka isälläni oli lapsena suurenmoinen perhe-elämä, kodin ulkopuolella kaikki oli toisin. Hänen kaupungissaan Puolan katoliset olivat antisemitistisiä. Katoliset lapset kävivät koulua aamuisin ja juutalaiset lapset iltapäivisin. He eivät saaneet käydä koulua samaan aikaan eivätkä olla yhdessä. Ohittaessaan toisensa kun toiset tulivat koulusta ja toiset menivät kouluun puolalaiset lapset huusivat juutalaisille lapsille ”Kristuksen tappajat”. Sitten he alkoivat hakata juutalaisia lapsia. Isäni kertoo tarinaa yhdestä nuoresta pojasta, joka mukiloi häntä päivittäin. Hän juoksi itkien kotiin äitinsä luokse joka päivä. Äiti sanoi: ”Jos pidät kerran puolesi ja lyöt takaisin, hän ei enää häiritse sinua.” Isäni teki äitinsä neuvon mukaan, eikä poika enää koskaan kiusannut isää. Uskon, että tämä mitä isäni oppi auttoi häntä käytännössä selviämään keskitysleirillä.
Kun isäni saapui Auschwitziin, hänen ystävänsä ja perheensä jäsenet tajusivat, kuinka kauahistuttava heidän tilanteensa oli. Isäni sanoi, että hän näki monen ystävänsä juoksevan heitä saartaviin sähköistettyihin rautalanka-aitoihin tehdäkseen itsemurhan. He tiesivät, etteivät he pystyisi kestämään leirin olosuhteita, joten he tappoivat itsensä. Ajatus käväisi isänikin mielessä, mutta hän päätti taistella henkensä puolesta. Hän sanoi itselleen: ”Hitler ei minua tapa, minä aion pysyä hengissä.” Ja niin hän pysyikin, monia riskejä ottamalla ja siunauksen (jiddishiksi ´mazel´) suojelemana.
Isäni sanoo, että monet saksalaiset sotilaat pitivät hänestä, eikä hän oikein tiennyt miksi. Hänelle annettiin paljon sisähommia niin että hänen ei tarvinnut tehdä työtä jäätävässä kylmyydessä vailla kunnon vaatetusta. Hän kertoi tarinan itsestään ja ystävästään. Heille oli annettu erään päivänä tehtäväksi siivota saksalaisen komentajan toimisto. Siivotessaan he löysivät suuren pinon savukkeita työpöydän laatikosta. He päättivät ottaa muutaman niistä, sillä niillä sai vaihdetuksi hyvin ruokaa. Kun kaksi upseeria tuli tarkastamaan isäni ja hänen ystävänsä tekemää työtä, he huomasivat, että pino oli kallellaan ja savukkeita puuttui. Upseerit pieksivät heidät perusteellisesti. Sitten toinen upseereista suuntasi aseensa isäni päätä kohti valmiina ampumaan hänet siinä paikassa. Toinen upseeri työnsi hänen kätensä pois sanoen: ”Anna hänen olla.” Isäni henki säästyi, se on ”mazel”.
Kun Hitler syyskuussa 1939 vyöryi Puolaan, isäni oli 17-vuotias. Hänen sisarensa Miriam oli 20 ja hänen nuorempi veljensä Solomon 16. Hänen vanhin veljensä Aaron oli lähtenyt Puolasta muutamaa vuotta aikaisemmin mennäkseen Palestiinaan auttamaan sionistisen valtion perustamisessa Golda Meirin ja David Ben Gurionin – joka oli syntynyt isäni kotikaupungissa Plonskissa Puolassa vonna 1898 – kaltaisten kanssa. Isä sanoi, että David Ben Gurion kävi koulua hänen isoäitinsä Lazenskin kanssa.
Kun tuli tieto, että Hitler oli ylittänyt Puolan rajan, tuhannet juutalaiset nuoret lähtivät kävellen kohti Venäjää paetakseen natseja. Vanhemmista ihmisistä ei ollut matkalle lähtijöiksi, mutta he lähettivät lapsensa ”vapauteen”. Isäni, hänen sisarensa ja nuorempi veljensä aikoivat myös lähteä Venäjälle jalkaisin minun isovanhempieni jäädessä kotiinsa. Isäni kertoi, että kun he olivat lähdössä, hänen äitinsä vain itki itkemistään. Sillä hetkellä hän kertoo sisarensa paiskanneen ulko-oven kiinni ja sanoneen: ” Me emme lähde minnekään.” He eivät pystyneet jättämään vanhempiaan selviämään yksin natseista. Joten he pysyivät yhdessä, vain Aaron puuttui, kohdatakseen natsit perheenä. Isäni ja hänen sisaruksensa rakastivat vanhempiaan liian paljon voidakseen jättää heidät tietäen, että he eivät näkisi luultavasti heitä enää koskaan. Isälleni oli tuskallista muistaa äitinsä kyyneleet. Hän rakasti ja kunnioitti äitiään niin paljon. Tuon päivän aiheuttama trauma on elävä isälleni vielä 86-vuotiaana. Ikään kuin se olisi tapahtunut eilen.
Ennen kuin juutalaisia alettiin kuljettaa keskitysleireille, natsit sulkivat isäni kaupungin juutalaiset gettoon. Natsit pieksivät, ahdistelivat ja nöyryyttivät heitä. Isäni kertoi, että eräänä suurena juhlapäivänä, se oli Rosh Hashana, kaikki miehet olivat synagogassa rukoilemassa, kun natsit vaativat heitä lähtemään rakennuksesta ja tulemaan pihalle. Sitten he pakottivat jokaisen miehen juoksemaan edestakaisin pihamaalla monen tunnin ajan, ilman mitään syytä, kunnes he vihdoin lysähtivät maahan uupumuksesta. Isäni muistaa katselleensa isäänsä juoksemassa. Hän tiesi, ettei hänen isänsä ollut terve mies ja hänen sydäntään särki.
Koska isäni ja hänen perheensä olivat ortodoksijuutalaisia, he kävivät kaupunkinsa synagogassa jokaisena sapattina. Isä kuvaili rakennusta hyvin suureksi ja kauniiksi. Kun saksalaiset tulivat heidän kaupunkiinsa, isä muistaa, miten he marssivat synagogaan, ottivat Toorakäärön ja veivät sen ulos pihalle, jossa he tallasivat sen jalkoihinsa pieneksi silpuksi. Isäni, isoisäni ja muut ortodoksimiehet katselivat kauhistuneina, kun heidän vihollisensa häpäisivät ja tuhosivat Jumalan Sanaa. Juutalaisen uskon mukaan, jos Toora koskettaa maata, sitä ei saa enää käyttää ja se täytyy tuhota tulella. He seisoivat järkyttyneinä ihmetellen, kuinka Jumala saattoi sallia näiden natsien tuhota Hänen Sanansa. He huusivat Jumalaa katkaisemaan heidän kätensä ja jalkansa estääkseen heitä tekemästä, mitä he tekivät. Monet tuota tapausta todistaneet ortodoksimiehet kääntyivät sen seurauksena pois seuraamasta Jumalaa. He masentuivat ja kadottivat uskonsa.
Saksalaiset tulivat Puolaan vuonna 1939. Ennen heidän tuloaan Plonskin kaupungin juutalaiset elivät kaupungin puolalaisten seassa. Päivä päivältä, perhe perheeltä saksalaiset saartoivat juutalaiset, veivät heidät heidän kodeistaan natsien valvomaan, suljettuun kaupunginosaan, gettoon. Heidän täytyi lähteä kodeistaan mukanaan vain vähän omaisuuttaan tai ei mitään. Kahden kolmen perheen oli asuttava yhdessä asunnossa. Gettoon annettiin vain hyvin vähän ruokaa siellä elämään pakotettuja juutalaisia varten. Heidän oli pidettävä juutalaisen tähden muotoista keltaista lappua, josta heidät tunnisti juutalaisiksi. Natseilla oli tapana lyödä ja ahdistella ja jopa tappaa juutalaisia umpimähkään. Näissä oloissa juutalaisten oli pakko tehdä ankarasti työtä saksalaisille. Monet juutalaiset kuolivat getossa joko aseen tai osakseen pakotettujen hirvittävien elinolosuhteiden tappamina. Getossa heillä oli mahdollisuus haudata kuolleensa juutalaiseen hautausmaahan. Tämä kaikki tapahtui vuosien 1939 ja 1942 välillä.
Vuonna 1942 saksalaiset sulkivat isäni kotikaupungin geton. Kaikki siellä jäljellä olevat juutalaiset, isäni perhe mukaan lukien, vietiin juna-asemalle. Heidät ahdettiin karjavaunuihin ja kuljetettiin Auschwitz-Birkenaun keskitysleiriin. Keskitysleiri oli Puolan ja Saksan välisellä rajalla. Birkenau oli puolalaisella puolella ja Auschwitz saksalaisella. Isäni oli järkyttynyt siitä, että Puola salli natsien rakentaa leirin ja krematorion.
Isäni muistaa ja kertoo usein tarinan nuoresta Shalamas -nimisestä naisesta. He kävivät yhdessä koulua. Shalamasin vanhemmilla oli kauppa isoäiti Lazwenskin hedelmäkaupan vieressä. Kun saksalaiset kulkivat kaupasta kauppaan etsimässä juutalaisia, he eivät olleet uskoa, että Shalamas oli juutalainen. Isäni puhuu hänen kauneudestaan. Hänellä oli vaalea tukka ja siniset silmät. Hän näytti olevan saksalaista ”arjalaista rotua”. Lopulta he heittivät hänet karjavaunuun isäni ja muiden juutalaisten joukkoon. Isäni kertoo, että kun Shalimas tuli ulos karjavaunusta, hän ei ollut enää entisensä. Hän ei elänyt kauan tuon karjavaunumatkan jälkeen. Isäni ei lakkaa kertomasta, kuinka kaunis hän oli ja kuinka natsit tuhosivat sellaisen kauneuden.
Kun he junamatkan jälkeen laskeutuivat karjavaunuista, muodostui kaksi jonoa. Isäni sanoo, että toinen jono oli elämän jono ja toinen johti kuolemaan ja tuhoamiseen. Tässä vaiheessa isäni, hänen veljensä ja sisarensa joutuivat eroon vanhemmistaan. Hänen molemmat vanhempansa olivat 40-vuotiaina liian vanhoja työntekoon, joten heidät lähetettiin kuolemaan. Isäni ei kyennyt kuvailemaan sitä musertavaa vaikutusta, joka tällä kokemuksella oli häneen ja hänen sisaruksiinsa. Hän kertoi erään 36-vuotiaan miehen tapauksen, joka anoi saksalaisia sotilaita päästämään hänet työjonoon. Mies ei voinut käsittää, miksi hän oli kuoleman jonossa. Hän tunsi itsensä kyllin vahvaksi tekemään työtä. Hänen anelunsa oli turhaa. Saksalaiset sotilaat eivät päästäneet häntä jonosta, jossa hän oli, ja niin hän kulki kuolemaansa. Sitten isäni lisäsi, että työjonossa olleet tekisivät työtä vain kuollakseen johonkin tautiin tai nälkään. Jokaisen juutalaisen kohtalo oli natsien silmissä sama.
Vanhin poikani Jason Andrew Webster kirjoitti seuraavan runon kuudennen luokan kirjoitustehtävässään:
”Minun kansani, minun vertani”
Minun kansani murhattiin. Sen teki mies, jolla ei ollut sydäntä. Sydäntä kansalleni, minun vertani. Itseään hän ajatteli ja valtaansa. Hän pyyhkäisi pois kansan. Hän ei jättänyt kansalleni mitään muuta kuin. Kidutuksen ja kuoleman painajaisen. Heidän perheensä tapettiin heidän silmiensä edessä. Mutta yhä elää muutama joka muistaa sen. Toivoen olevansa kuin kansani jäsenet, minun vertani.
Olin ihmeissäni, kun hän istui ruokasalin pöydän ääreen ja kirjoitti tämän runon kirjaimellisesti alle kymmenessä minuutissa. Vaikka Jason ei 11-vuotiaana tiennyt paljoa holokaustista, hän tavoitti syvällisesti sen, miten isäni koki holokaustin. Isäni on kysellyt ehtimiseen elämänsä aikana: ”Miksi minä jäin henkiin, kun kukaan muu perheestäni ei jäänyt henkiin?” Hän tuntee syvää syyllisyyttä siitä, että hän elää ja hänen perheensä jäsenet kuolivat kauhean kuoleman. Monet holokaustista selvinneet kantavat samaa syyllisyyden tunnetta.
Mutta huolimatta siitä, miltä isästäni tuntuu, hän säilyi hengissä holokaustista. Saapuessaan Auschwitziin isäni seisoi kaikkien muiden leirissä olevien juutalaisten kanssa pitkässä jonossa odottamassa numeron tatuoimista käsivarteensa. He kaikki pitivät sitä ”kuoleman numerona” ajatellen, että kun numero oli kerran tatuoitu käsivarteen, loppu oli lähellä. Hänestä ei enää puhuttu hänen nimellään vaan käsivarteen tatuoidulla numerolla. Se oli yksi natsien keinoista juutalaisten ihmisyyden tuhoamiseksi. Isäni käsivarressa on numero 84420. Kun nuo luvut lasketaan yhteen, summa on 18. Juutalaisen uskon mukaan numero 18 on heprean kielen sanan ”chai”, eli ”elämä”, numeroarvo. Äitini sanoi aina isälleni, että tämä oli selvinnyt hengissä keskitysleiriltä, koska oli saanut tuon numeron.
Sodan lopussa, kun saksalaiset tiesivät hävinneensä, monet sotilaat pudottivat aseensa ja lähtivät pakoon, etteivät liittoutuneiden joukot ottaisi heitä vangiksi. Monet leirin juutalaiset ottivat aseet ja surmasivat kaikki löytämänsä saksalaiset. Isäni sanoi, että hän oli liian heikko siihen. Monet juutalaiset ryntäsivät myös leirin läheisyydessä oleviin taloihin ja varastivat ruokaa ja arvoesineitä talojen asukkailta. Isäni ei tehnyt sitäkään. Hän sanoi: ”Saksalaisilta varastaminen ei tuo vanhempiani eikä sisaruksiani takaisin kuolleista.” Hän ei tahtonut ottaa mitään, mikä oli saksalaisten omaa.
Kun sota lähestyi loppuaan, natsit veivät junalla isäni ja muut vangit Auschwitz-Birkenausta Puolasta Mauthausenin keskitysleirille Itävaltaan. Heidät vapautettiin Mauthausenista vihdoin vuonna 1945. Itävallassa vapautetuille vangeille annettiin ruokaa ja paikka, missä nukkua. Itävaltalaiset ottivat pois aseet vangeilta, jotka tappoivat saksalaisia. He sanoivat: ”Jo riittää tappaminen.” He tahtoivat lopettaa tappamisen. Vapautetut vietiin Itävallasta Müncheniin, jossa Punainen Risti auttoi heitä löytämään eloon jääneitä perheenjäseniään.
Kun vapautetut olivat olleet Münchenissä muutaman päivän, kenraali Dwight David Eisenhower tuli henkilökohtaisesti katsomaan, mitä oli tapahtunut. Isäni näki Eisenhowerin ja kuunteli, kun tämä puhui kaikille vapautetuille vangeille. Eisenhower sanoi heille, että kauheus oli nyt ohitse ja että on aika rakentaa elämä uudelleen ja katsoa tulevaisuuteen.
Mieheni ja minä kävimme Holokaust museossa Washington D.C.ssä. Sisäänkäyntiaulassa yhdellä seinällä on kaiverretuna kenraali Dwight Eisenhowerin sanat: ”Näkemäni asiat vaativat tulla kuvatuiksi…Silminnähtävä ja sanojen todistama nälkiintyminen, julmuus ja eläimellisyys oli niin musertavaa…Tahdoin itse käydä siellä voidakseni antaa ensikäden todistuksen näistä seikoista siltä varalta, että joskus tulevaisuudessa näitä väitteitä alettaisiin pitää propagandana.”
Kiitos Jumalalle Eisenhowerin viisaudesta ja kiinnostuksesta juutalaisten ahdinkoon, että hän sodan jälkeen oli elävän ”ulkopuolisen” todisteen lähteenä kertomassa, että holokaust todella tapahtui. Tämä kirja on elävän ”sisäpiirin” todisteen lähde siitä, että holokaust todella tapahtui. Se on kertomus isäni hirvittävästä kokemuksesta holokaustissa ja sen vaikutuksesta häneen ja hänen jälkeläisiinsä.
Netivyah
TEACHING FROM ZION – OPETUKSIA SIIONISTA
nro 39, huhtikuu 2020, teemana PERHE