L. Olsvig-Whittaker
”Sillä Herra, sinun Jumalasi, vie sinut hyvään maahan, laaksoissa ja vuorilla vuotavien purojen, lähteiden ja syvien vesien maahan, nisun ja ohran, viiniköynnöksen, viikunapuun ja granaattiomenapuun maahan, jalostetun öljypuun ja hunajan maahan” (5.Moos. 8:7-8).
Monet viisaat ovat kommentoineet syitä, miksi Eretz Israelia (Israelin Maata) kuvailtiin, ei ainoastaan maisemien termein, vaan myös tietyillä sadoilla. Näiden lajien symbolisesta merkityksestä on usein keskusteltu talmudilaisissa ja raamatullisissa selitysteoksissa. Joka tapauksessa, toinen lähestymistapa näiden jakeiden ymmärtämiseksi on muinaisen Lähi-idän kulttuurin ja ekologian ymmärtäminen ja näiden lajien rooli niiden sisällä. Koska Raamattu on myös kertomus kansasta sen maassa, tämä ymmärrys on ratkaiseva.
Eretz Israel on ainutlaatuisesti ja ennen kaikkea maanviljelysja paimentolaismaisema, jossa on muinaisia pengerrettyjä peltoja, joskus yhtä vanhoja kuin kuningas Daavidin aika. Varsinkin puolihedelmättömässä kukkulamaastossa lähellä Hebronia, Betlehemiä, Jerusalemia ja Sikemiä, harjoitetaan usein erittäin perinteellistä maanviljelystä. Muinaiset sadot ovat vielä löydettävissä – pieniä peltoja nisuja, ohraa, kahvihernettä, seesamia ja vihanneksia siroteltuna viinipuutarhojen, oliivipuutarhojen ja hedelmäpuiden väliin. Jordanjoen ja Kuolleen Meren kuumassa sisämaassa olevasta keitaasta löytyy myös taatelilehtoja. Tämä maisema, erilaisine peltoineen, on todennäköisesti melko samanlainen kuin Raamatullisella ajalla, vain pienillä muutoksilla. Perinteiset sadot ovat kunniakkaasti sopineet Lähi-idän kuivaan, arvaamattomaan ilmastoon ja rikkaaseen maaperään, ja ovat kestäneet kookasta ihmispopulaatiota samalla maaperällä muutamia tuhansia vuosia.
Arkeologiset tutkimukset ehdottavat, että täällä Lähi-idässä ihminen ensimmäistä kertaa koki muutoksen metsästysja keräilykulttuurista maanviljelysja paimentolaiskulttuuriin noin 10,000 vuotta sitten. Arkeologiset arkistot, esimerkiksi, näyttävät Jerikon olevan yksi vanhimmista vakituisista maanviljelysasutuksista (neoliittinen, noin 7,750 eKr., kts. Kislev et al., 1986). Monia muitakin neoliittisiä maanviljelysasutuksia on löydetty Lähi-idästä, enimmäkseen kauan sitten hylättyjä, joiden sato on samantapaista kuin mitä Jerikosta on löydetty, ehdottaen laajalle levinnyttä yhteistä kulttuurista ekologiaa. Tämän jatkuvan ihmisten miehityksen alla, ihmisen ja muiden lajien vuorovaikutuksella tässä ympäristössä oli perusteellinen vaikutus molempiin osapuoliin. Miksi ja miten tämä prosessi tapahtui Lähi-idässä – aikakausi, jota kutsutaan ”Neoliittiseksi Vallankumoukseksi” (termi, jonka ilmeisesti keksi Gordon Childe, 1954, 1957) – ovat yksityiskohtia tämän artikkelin laajuuden ulkopuolelta, mutta lukijat voivat viitata Butzeriin (1982) saadakseen hyvän esittelyn tästä aiheesta.
Yksi esihistorian suurimmista muutoksista ihmisten elämäntyylissä oli tämä muutto metsästäjä-keräilijän tarjolla olevista vaihtoehdoista harkittuun toimintaan lisätäkseen ruoan tuotantoa. Se näyttäisi olleen asteittainen prosessi, alkaen ruoan keräilyn tehostamisella, ja ehkä ympäristöllisillä manipulaatioilla, kuten kasvin tuotannon kiihdyttäminen tulella. (Nykyaikaiset keräilijät, kuten Australian aboriginaalit ja Namibian bushmenit yhä harjoittavat tällaista ”ympäristön lisäystä” ilman varsinaista sadon jalostamista.) Ihmiset tässä siirtymävaiheessa ehkä ensiksi huomasivat, miten hedelmällisiin roskakasoihin (middeneihin) vahingossa jätetyt siemenet itivät ja tuottivat runsasta viljaa tai hedelmää. Näistä havainnoinneista seuraava tiedollinen jättiläisaskel oli toivottujen kasvien harkittu istuttaminen ja hoitaminen – toisin sanoen maanviljelystä.
Silloin, kuten nyt, maanviljelijät etsivät ”parempia” yksilöllisiä kasveja, joita jalostaa sadon parantamiseksi. Niitä, joilla oli suosittuja ominaisuuksia (suuremmat siemenet, enemmän, tai maukkaammat hedelmät) suosittiin siemensadoksi, ja vähemmän haluttuja yksilöitä syötiin tai heitettiin pois. Ajan myötä tämä valikointi hiljalleen muutti satolajien biologian. Tyypillisesti, maanviljelykselliset lajit erosivat niiden villeistä sukulaisista suuremmalla tuotannolla (siemenet, hedelmät, jne.) ja vähemmällä vastustuskyvyllä tauteja ja petoeläimiä vastaan. Ajan myötä populaatiot, joita käytettiin satolajeina, eivät voineet enää selviytyä luonnossa; niistä oli kehittynyt todellisia satolajeja, joita tunnetaan ”maalajikkeina.”
Maanviljelys vaati ihmisten osalta myös käytöksellisiä muutoksia. Metsästäjäkeräilijän vaeltelijan elämän sijasta maanviljelystä harjoittavan heimon täytyy pysyä yhdessä paikassa, ainakin kasvukauden ajan, jotta se voi istuttaa, suojella ja korjata satoa. Ei-tuotteliaiden ajanjaksojen aikana maanviljelystuotteiden säilyttäminen myös vaatii enemmän vakaita asutuksia. Teoreettinen kysymys on, oliko maanviljelyksessä kyse kasvilajien vai maanviljelijöiden kesyttämisestä!
Raamattu jatkaa tätä tarinaa satokasvien alkukesyttämisen jälkeen, mutta kuitenkin tarpeeksi lähellä maanviljelyksen ensivaiheita (varsinkin varhaisimmissa kirjoissa), jotta saisimme erikoisen kirjallisen ikkunan meidän maanviljelyksellisen menneisyyden juuriin. Perinteet ja Raamattu toteavat tiettyjä maanviljelyksellisiä kasvilajeja, jotka erityisesti siunaavat Eretz Israelia, varsinkin ne, joita tunnetaan Seitsemänä Lajina. Nämä ovat itse asiassa osa sarjaa vuosittaisista ja monivuotisista sadoista, jotka tarjosivat peruselintarvikkeet Lähi-idän ja Välimeren ruokavaliolle. Useimmat niistä ovat peräisin Lähi-idälle synnynnäisten villien lajien muinaisesta kesyttämisestä. Vaikka arkeologiset arkistot ovat melko selkeitä kasvien kesyttämisen ajoituksesta ja Lähi-idän maanviljelyselämäntavan alkamisesta, itse kasvin kesyttämisen biologia vaati jonkin verran mielenkiintoista tieteellistä nuuskimista tarinan kokoamiseksi. Israelilaiset tiedemiehet ovat olleet avullisia tässä etsivätarinassa, huomattavimmin Professorit Michael ja Daniel Zohary (isä ja poika), jotka ovat systematiikan ja ekologisen perinnöllisyystieteen tutkijoita Jerusalemin Heprealaisessa Yliopistossa. Seu-
raava artikkeli on yhteenveto Zoharien ja heidän kollegoidensa löydöistä koskien Seitsemää Lajia.
Nämä tutkijat kysyivät muutamia peruskysymyksiä: Miksi nämä erityiset kasvit kesytettiin? Mikä teki näistä tavoiteltuja, ja mikä teki kesyttämisen mahdolliseksi? Mitkä ominaisuudet erottivat kesytetyt kasvit sukua olevista villeistä kasvilajeista? Onko ekologisia, perinnöllisiä ja maantieteellisen levinneisyyden malleja satojen kantaisille? Näiden kysymyksien vastaukset antaisivat vähän oivalluskykyä sadon kesyttämisen prosessin alkuvaiheista.
Ensimmäinen askel vastauksien löytämiseksi näille kysymyksille oli villien lajien ekologian ja maantieteellisyyden tutkiminen, niiden biologian vertaaminen muinaisten viljeltyjen satojen kanssa. Lyhyesti, minä seuraan heidän lähestymistapaansa Raamatun Seitsemän Lajin suhteen: vehnän, ohran, viikunan, oliivien, rypäleiden, granaattiomenien ja taatelien, jotta me voisimme ymmärtää näiden lajien tärkeyden muinaisessa Lähi-idässä.
Viljeltyjä vehniä (hepr. chita) on todellisuudessa neljä lajia, joista kolmea viljellään tällä alueella. Kaksi on mainittu Raamatussa: kaksijyväis(Triticum dicoccum) ja karkeavehnä (Triticum durum), kumpikin tunnettuja nimellä chita, ja yksijyväisvehnä (Triticum monococcum, (kosmot)), jota virheellisesti kutsutaan speltiksi suurimmassa osassa englanninkielisiä Raamatun käännöksiä. Kolmas, leipävehnä, (Triticum aestivum) todennäköisesti saapui kauempaa idästä exoduksen ajan jälkeen, eikä sillä ole erityistä muinaista hepreankielistä nimeä.
Ohra ja suurin osa vehnän kantaisistä (lukuun ottamatta Aegilops squarrosaa) olivat syntyperäisiä Eretz Israelissa, ja villejä kantaisiä voi löytää maasta jopa tänäkin päivänä. Ohra suvaitsee suolaisuutta enemmän kuin vehnä, ja sitä voi löytää jopa Negevin aavikolla. Yksijyväisvehnää löytyy Juudean kukkuloilla ja kaksijyväisvehnä on rajoittunut Galilean alueelle ja siitä pohjoiseen. Sekä ohra että alkukantaiset yksijyväisja kaksijyväisvehnät olivat alkuaan kesytetyt neoliittisessä Lähi-idässä, noin 8,500 eKr. (Zohary and Hopf, 1993).
Leipävehnä, T. aestivum luotiin risteyttämällä, todennäköisesti Iran-Afganistanin alueella. Tämän lajin varhaisimmat arkeologiset jäännökset (pääasiassa hiiltyneitä siemenjäännöksiä) on löydetty Kaspianmeren alueelta, noin 4700 eKr. Se vähitellen korvasi alkeellisemmat vehnät pronssikaudella.
Ohraa (Hordeum vulgaris) (hepr. sheora) pidetään vehnää alempiarvoisena (vähemmän gluteenia, kovempaa leipää), mutta on vastustuskykyisempi, joka kestää kuivempia olosuhteita, enemmän suolaisuutta ja köyhempää maaperää. Sitä myöskin kesytettiin ja viljeltiin neoliittisellä aikakaudella, ehkä 7:stä lajista ensimmäiseksi kesytetty. Hiiltyneitä jäännöksiä diploidisista, kesytetyistä ohrista on löydetty neoliitti-
sessä Jerikossa ja ajoitettu 8,500 eKr (Zohary and Hopf, 1993). Tämän kantaisä, H. spontaneum on runsas Israelin alueella, levittäytyen Galileasta Negeviin. Se kypsyy kuukautta tai aiemmin kuin vehnä, ja pystyy sietämään enemmän suolaisuutta.
Kolme asiaa luonnehtii näitä kahta kesytettyä viljalajia: (1) Ne ovat pääasiassa (95%+) itseään hedelmöittäviä – joka suojaa tavoiteltujen piirteiden puhtauden risteytymästä villien ekotyyppien kanssa; (2) tukeva siemenvarsi (rachis), joka mahdollistaa sadonkorjuun menettämättä siemeniä; ja (3) enimmissä tapauksissa, kuorettomia siemeniä. (paljaita siemeniä on paljon helpompi puida)
Ohran kohdalla kesyttämisprosessia on tutkittu tiiviisti, ja se kulminoituu ”rachis”– kysymykseen – varren osa, joka liittää siemenen kasviin, joka normaalisti hajoaa kun kasvi kuivuu, mahdollistaen hajaantumisen. On yksi geeni, joka säätää ”hauras rachis”–ominaisuutta tässä lajissa. Suurin osa villeistä populaatioista on ylen polymorphisia (Nevo et al. 1986), osa yksilöistä kantamalla ”hauras”–ominaisuutta ja osa ei, vaikka ”hauras rachis” vallitsee villeissä populaatioissa. Ohra jäännöksiä natufialaisesta metsästäjä-keräilijän mesoliittisen kauden arkeologisista arkistoista näyttävät ”hauras rachis”–ominaisuuden vallitsevan, vastaavanlaisesti kuin villissä populaatiossa. Jäännökset neoliittisestä (maanviljelyksellisestä) kaivauksesta osoittavat päinvastoin suurta prosentuaalisuutta ”tukeva rachis”–ominaisuutta. Mitä oikein tapahtuu?
Prof. D. Zohary tulkitsee tätä valikoivan painostuksen muutoksena. ”Keräilykulttuurin” aikana olisi itse asiassa ollut valikoima, joka suosii ”hauras rachis” siemeniä. Siis siemenet, jotka hajosivat emokasvista keräilyn aikana, jäisivät alueella tuottamaan seuraavaa villin ohran sukupolvea. Ihmiset olisivat syöneet ”tukeva rachis” siemenet puimisen jälkeen. Tämän valikoiman kääntäminen päinvastaiseksi tapahtui, kun ihmiset keräsivät ja säilyttivät siemeniä satojen istuttamista varten. Tässä tapauksessa vain puimiseen asti säilytetty siemen istutettaisiin ja ”tukeva rachis” geeniä suositeltiin, tuloksena ”hauras”–ominaisuuden häviäminen.
Viiniköynnös (Vitis vinifera) (hepr. gefen, anavim): omistaa syvällisen arvon Raamatussa rauhan ja menestyksen symbolina: ”He istuvat kukin oman viinipuunsa ja viikunapuunsa alla kenenkään peljättämättä” (Miika 4:4). Viiniköynnös symbolisoi myös Israelia (Psalmit 80:8, Jesaja 5). Outoa kyllä, tämä laji ei ollut syntyperäinen Lähi-idälle ja se ilmeisesti otettiin käyttöön kesyttämisen jälkeen.
Rypäleitä viljeltiin ensin varhaisella pronssikaudella Pohjois-Kreikassa (missä villi kantaisä V. sylvestris yhä esiintyy) noin 6,500 vuotta sitten. Keskiseen pronssikauteen mennessä (noin 5000 vuotta sitten) viiniköynnöksiä viljeltiin Israelissa, Syyriassa ja Egyptissä. Sekä villit että kesytetyt rypäleet kasvavat nopeasti kesällä, noin 2-4 metriä kaudessa. Villirypäleiden pölytys tapahtuu mehiläisten välityksellä. Villirypäleet ovat kaksikotisia (niitä on sekä maskuliinisiä että feminiinisiä kasveja), mutta kesytetyt rypäleet ovat yksikotisia (molemmat sukupuolet yhdessä kasvissa), joilla on kak-
sineuvoiset kukat, jotka ovat useimmiten itse-hedelmöittäviä. Kuten ohra, tässä on yhden geenin ero villin ja viljellyn rypäleen välillä.
Viikunat (Ficus caria) (hepr. te’ena) olivat ensimmäinen Raamatun mainitsema hedelmä (1.Moos. 3:7): ”ja he sitoivat yhteen viikunapuun lehtiä ja tekivät itselleen vyöverhot.” Se myös, kuten köynnös, kuvastaa rauhaa. Myös niin kuin viiniköynnös, viikuna on peräisin Eretz Israelin ulkopuolelta ja se ilmeisesti otettiin käyttöön kesyttämisen jälkeen.
Viikunoita viljeltiin neoliittisellä kaudella (7000 eKr.). Jotkut kirjailijat pitävät villien viikunoiden kesyttämisen tapahtuneen Turkin luoteisosissa, Mustallamerellä2, toiset pitävät sen tapahtuneen missä tahansa Aigeianmeren alueella. Viikunat olivat arvokkaita varhaisperuselintarvikkeita, koska niillä oli korkea energia-aste ja niitä voitiin säilyttää painettuina kakkuina. Niitä esiintyy sekä ”maskuliinisina” että ”feminiinisinä” puina, joiden ”maskuliinisilla” on sekä maskuliiniset että feminiiniset kukat; feminiinisellä vain feminiiniset kukat. Ampiainen, mikä muodostaa kasviäkämän maskuliiniseen, ja viikunan feminiiniseen, hedelmöittää viikunat. Varhaismaanviljelyksessä, ja joissain viikunanviljelysmuodoissa nykypäivänä, maskuliinisia ”capriviikunoita” täytyi ottaa käyttöön ”feminiinisessä” tarhassa, jotta ampiainen voisi pölyttää feminiiniset hedelmät. Tänään suurin osa viikunoista on parthenogeenisiä, toisin sanoen neitseellisiä.
Oliivi (Olea europaea) (hepr. zajit) on syntyperäinen Eretz Israelissa, ja sitä löytyy täällä yhä villinä. Sitä viljeltiin ensimmäisen kerran noin 5700 vuotta sitten (kalkoliittisella kaudella) pohjoiseen Kuolleesta merestä.
Oliivi on epätavallisen hyödyllinen laji – lähes jokainen osa siitä on hyödyllinen ihmiselle. Hyödyllisin osa on hedelmä, sekä ruokaa että öljyä varten. Kovaa, vahvasti juovikasta puuta käytettiin loistavia kaiverruksia ja talousesineitä varten. Jopa kutistuvat lehdet käytettiin puhtaiden eläinten alustaksi (Zohary 1982).
Kesytetyt oliivivariaatiot saattoivat olla harvoja periytymiä. Villiä variaatiota pidetään nyt saman lajin alalajina, ja se on täysin keskenään risteytyvä. Kesytetyt oliivisiemenet useimmiten palautuvat villiin tyyppiin; siispä oliiveja yleensä levitetään leikkaamalla, kuten myös granaattiomenia. Olea europa on suvun ainoa laji Välimerellä; muut ovat Afrikassa, Intiassa ja Australiassa.
Paavali, Roomalaiskirjeen 11:17-24, viittaa ei-juutalaisiin uskoviin villeinä oliivipuun oksina, oksastettu Israeliin, luonnonvastaisesti. Itse asiassa, tämä kuvaus (vertaus) on vastoin tavanomaista käytäntöä, jossa kesytetyt variaatiot oksastetaan villeihin. Tämä käytäntö mahdollisti valikoiman leikattuja oksia, jotka kantavat haluttua hedelmää,
2 Alkuperäisen tekstin ”Caspian Sea” tuotti hämmennystä kääntäjille Kaspianmeren sijainnin johdosta. Kääntäjät katsoivat sekaannuksen lieventämiseksi parhaimmaksi kääntää ”Mustameri.”
mutta vähemmän voimakasta kasvua, ja niiden oksastaminen lujempaan, taudeille vastustuskykyisempään villin oliivin juurakkoon, joka tuotti vähemmän toivottua hedelmää. Maanviljelyksessä, oksastuksen ja juurakon geneettiset ominaisuudet – sen tähden myös niiden luonteenpiirteet – pysyvät erillään, mutta juurakon tautien vastustuskyky suojelee alttiimpaa, hedelmää tuottavaa oksaa (lisätietoa, Hepper 1992).
Granaattiomenaa (Punica granaum) (hepr. rimon) on löydetty neoliittisestä Gezeristä, varhaispronssikauden (4,500 eKr.) Jerikosta ja Aradista, joka viittaa laajaan maanviljelykseen, sillä se ei ole syntyperäinen tälle alueelle. Villiä kantaisää on runsaasti Kaspianmeren eteläpuolella ja Turkin koillisosissa, Albaniassa ja Montenegrossa. Granaattiomenaa pidettiin laajalti hedelmällisyyden symbolina muinaisessa Lähi-idän ikonografiassa yhdessä hedelmässä olevan suuren siemenmäärän johdosta. Se ei kuitenkaan ollut paikallisen ruokavalion peruselintarvikkeiden joukossa (Zohary 1982), ja se ilmeisesti säilyi Seitsemän Lajin joukossa sen symbolisen arvonsa vuoksi. Kuten oliivi, se on vähäsukuinen puu; ainoastaan yksi toinen laji on olemassa tässä suvussa.
Taatelit (Phoenix dactylifera) (hepr. tamar) olivat todennäköisin lähde Raamatussa mainitulle hunajalle, koska mehiläisviljelys otettiin käyttöön Eretz Israelissa vasta hellenistisellä ajalla. Taatelipuun hedelmällä voi tuottaa hunajamaisen siirapin, jota käytetään yhä tänä päivänä. Taateleita ensin viljeltiin 6000 vuotta sitten, pääasiassa aavikkokeitaiden puina. Ne kukoistavat suolapitoisessa vedessä ja kantavat hedelmää kesän lopussa.
Taatelit esiintyvät sekä maskuliinisina että feminiinisinä puina, ja siemenet tuottavat 50% maskuliinisia, 50% feminiinisiä jälkeläisiä, täten herättäen ongelman maanviljelykselle. Maskuliiniset puut ovat tietysti kelvollisia vain pölytykselle, ja koska yksi maskuliininen puu riittää 25-50 feminiinisen puun pölyttämiseen, taateleita yleensä levitetään leikkaamalla. Yksi vanha maanviljelyskäytäntö on käsin ”pölyttää” feminiiniset maskuliinisella siitepölyllä tuotannon lisäämiseksi. Lisäksi on ollut valikoima parthenokarpia, kypsien, hedelmättömien, tai itse-hedelmöittävien hedelmien tuotanto.
Joitakin asioita voi auliisti havaita Lähi-idän ruoankeräilyssä ja varhaismaanviljelyksen lajien sarjassa:
1. Suurella osalla satoja oli korkea kaloripitoisuus, joko tärkkelyksenä tai sokerina, ja suhteellisen suuret hedelmät ja siemenet. Toisin sanoen, näiden lajien keräämiseen ja korjuuseen käytetty ihmisenergia oli suhteellisen pientä verrattuna hankittujen kalorien määrään. Tämä ruokamieltymyksen malli on kovin järkevä, sopien ajankohtaiseen ekologiseen ymmärrykseen parhaasta rehustusstrategiasta.
2. Oliivia lukuun ottamatta, jolla on korkeat arvot taninia, halutuilla villija satolajeilla oli matalat kemikaaliset myrkkyarvot niiden syödyissä osissa. Vaikka ihmiset voisivat sulattaa matalia myrkkyarvoja, he eivät suosisi tällaisia lajeja peruselintarvikkeina. Esimerkiksi, yksi syy miksi microlegumes lopulta hylättiin, oli ehkä niiden korkeat syanidiyhdisteet. Vähäisin määrin niitä voitiin syödä ilman vahinkoa, mutta suurina määrinä ne voivat olla hyvin myrkyllisiä. Kuten terhot, ne pysyivät Lähi-idän köyhyysja nälänhätäruokina viimeaikoihin asti, mutta niitä ei koskaan kesytetty.
3. Satojen korkea kausiluonteinen tuotanto Lähi-idässä vaati säilytystilaa sadonkorjuun välisille jaksoille (ja satojen epäonnistumisen varalle). Siemenet ja sokeririkkaat kuivatut hedelmät säilyivät hyvin pitkiä ajanjaksoja verrattuna kasvin varteen ja juurimukulaan. Toisin kuin tropiikkien tilanne, jossa ruokaa voitiin tuottaa ympäri vuoden ja tärkkelyspitoiset juuret muodostivat ruokavalion peruselintarpeet, Lähi-idän maanviljelijöiden täytyi pärjätä korkeasti kausiluonteisen satotuotannon kanssa, ja kuukausien tai vuosien ruoanvarastoinnin kanssa.
4. Nämä lajit olivat enimmäkseen melko ”ruohoisia” lajeja, joilla oli suuri kasvunopeus ja korkea lisääntymisnopeus, joka vaati korkeita asteita maaperäravinnetta. Tämä asetti tiettyjä rajoituksia minne ja miten ihmiset voivat viljellä, ja lopulta johti toistuviin ongelmiin maaperän köyhtymisen kanssa. Eretz Israelia oli onneksi siunattu suhteellisen nuorella, hedelmällisellä maaperällä, joka pystyi tukemaan satoja, jos riittävä määrä vettä oli saatavilla. Toiset alueet samanlaisilla maaperätyypeillä (Kiinan lössitasangot, Egyptin jokivarsi tulvatasangot, Intia ja eteläinen Mesopotamia, ja Andien ja Meksikon rikkaat, vulkaaniset ylängöt) yhtäläisesti tukivat sivistyksen keskuksia. Jotkut, kuten Mesopotamia, saattoivat rappeutua kun maaperä ei enää pystynyt tukemaan ravinnevaativia satoja.
5. Geneettisesti, monet varhaiset satolajit olivat laajasti itse-hedelmöittäviä, tai pystyivät lisääntymään vegetatiivisilla leikkauksilla. Kun haluttuja ominaisuuksia omaava yksilö löytyi, se voitiin levittää puhtaalla piirteellä – korkeasti tavoitettu ominaisuus kun kasvijalostuksen ymmärtäminen oli vielä heikkoa. Villien ja kesytettyjen piirteiden erot saattoivat olla alunperin hyvin pienet, mutta nämä levittämisen keinot mahdollistivat haluttujen variaatioiden nopean levittäytymisen.
6. Maantieteellisesti usein varhaissatokasvit olivat syntyperäisiä reunama-alueina pidetyille alueille, kahden tai useamman suurehkon biomin, kuten metsän ja aavikon välillä. Villiohra on vallitseva tammipuistossa ja Lähi-idän puoliaavikon vuotuisessa ruohomaastossa, raja-alue aavikon ja todellisen Välimeren metsän kasvillisuuden välissä. Taatelit ovat syntyperäisiä aavikkokeitaille. Puiset satolajit – granaattiomena, köynnös ja oliivi – olivat ilmeisesti pääasiassa syntyperäisiä Lähi-itää ympäröivien järvien avoimille metsämaille – Kaspianmeri, Van-järvi, jne. Mikään näistä kasvupaikoista ei levittäydy laajalle alueelle, eikä niitä voida pitää vallitsevina kasvillisuustyyppeinä. Bultzer (1982) on väittänyt, että ihmismetsästäjä-keräilijät keskittyivät
tällaisiin raja-alueisiin, jossa he pystyivät helposti sisäistymään ja käyttämään hyväkseen laajan valikoiman maisemia erilaisia ruoan keräystapoja ja suojapaikkoja varten. Sen tähden maanviljelykseen siirtymisen aikana huomion keskipiste saattoi hyvin olla näiden raja-alueiden ekosysteemien lajeissa. Emme koskaan pysty tarkalleen tietämään keskittivätkö keräilijät huomionsa näihin raja-alue ekosysteemeihin sen tähden, että halutuimmat lajit esiintyivät niissä, vai käyttivätkö keräilijät hyväkseen pääasiassa lajit maisemista, joissa he viettivät enemmän aikaa muista syistä (kuten metsästys).
Me nyt tiedämme, että 5. Mooseksen kirjan 8:7-8 mainitut Seitsemän Lajia olivat todellakin suuri osa Lähi-idän varhaisen maanviljelyksen lajisarjaa. Jotkut olivat ratkaisevia neoliittisessä vallankumouksessa. Jotkut olivat myöhempiä lisiä kun kauppa ja matkustaminen mahdollistivat satolajien keräilyn ja vaihtamisen eri kulttuurien välillä. Me tiedämme, että muinaiset yhteiskunnat nousivat tai kaatuivat satomenestyksen mukaan, koska suurin osa ruoasta tuotettiin paikallisesti. Tästä syystä ihmisen esihistoria ja Lähi-idän historia ovat tiukasti punoutuneet varhaisten maanviljelyssatokasvien biologisen historian kanssa.
