Hilaru Le Cornu ja Joseph Shulam
Paavali ja Barnabas aloittavat sen, mikä yleensä tunnetaan heidän ensimmäisenä ”lähetysmatkanaan”, tavalla, jota Paavali johdonmukaisesti seurasi myöhemmässä papinvirassaan – julistamalla evankeliumia ensimmäisenä paikallisessa synagogassa (synagogissa). Paavali menee ensimmäisenä synagogaan (synagogiin) Pisidian Antiokiassa (vrt. Ap.t.13:14s), Ikonionissa (vrt. 14:1s), (Filippissä [vrt. 16:13s]), Tessalonikassa (vrt. 17:1s), Bereassa (vrt. 17:10s), Ateenassa (vrt. 17:16s), Korinttossa (vrt. 18:4s) ja Efesossa (vrt. 18:19s). Vaikka Barnabas – ja mahdollisesti myös Johannes Markus – oli kyproslainen, niin ei voida olla varmoja oliko hän tutustunut (olivatko he tutustuneet) synagoogiin Salamiissa, koska Luukas ei mainitse hänen kotikaupunkiaan (heidän kotikaupunkejaan). Siinä tosiasiassa, että kaupunki isännöi useampaa kuin yhtä synagogaa, ei välttämättä ole kyse väestöllisistä tilastoista – kaupungin juutalaisen väestön määrästä – vaan se voi heijastaa synagogien perustamista ammattikuntien ja väestönosien perusteella. (Legendan
mukaan Barnabaan – jota palvotaan Kyproksen kirkon suojeluspyhimyksenä – sanotaan kärsineen marttyyrikuoleman juutalaisen väkijoukon käsissä Salamiissa vuonna 61 [vrt. Acts of Barnabas].)
Arkeologiset, epigrafiset ja kirjalliset lähteet todistavat kaikki sitä tosiasiaa, että synagogia oli olemassa ensimmäisen vuosisadan alussa suuria määriä ympäri Israelin maan ja diasporan[2] (vrt. Schürer 2:499-500 [epigrafinen todiste]; Bauckham 179ss, vastakkainen mielipide). Juutalaisten yleinen mielipide tuohon aikaan näyttää olleen se, että synagoga ja sen kurinalaisuus oli hyvin vanha tapa, perustuen itsensä Mooseksen aikaan.[3]
Näyttää kaikkein todennäköisimmältä, että synagoga kehittyi julkisista kokoontumisista Esran alaisuudessa[4] (vrt. Levine 1ss ja seuraavaan pohdiskeluun). Toimintojen määrä jotka johdettiin sen suojeluksessa toisen temppelin aikana, osoittaa että diasporan olosuhteiden luomien uskonnollisten tarpeiden lisäksi synagoga on saattanut nousta kokoontumisista kaupungin porteilla, missä kaupungin kaupantekoa hoidettiin.[5] Se ei palvellut vain opetuspaikkana, vaan se sisälsi myös rangaistuslaitoksia,[7] juhlahuoneita[8] ja majoituspaikkoja,[9] kuten myös hallitsi hyväntekeväisyys- ja temppelirahastoa.[10]
Ensisijainen ja merkittävä ainesosa synagogassa oli kirjoitusten lukeminen – rukouksen ollessa toissijaista toimintaa(vrt. Bauckham 277ss). Koska kirjoitusten lukeminen ei ollut osa temppelipalvelusta, se oli ilmeisesti tarkoitettu olemaan lisäosana ennemmin kuin korvaavana osana liturgialle – mahdollisesti jossain suhteessa ilmaus syventyneestä uskonnollisesta herkkätunteisuudesta (vrt. Safrai ja Stern: 912). Siinä missä rukous voitiin uhrata yksityisesti henkilökohtaisena valintana, kirjoitusten lukeminen voitiin hoitaa ainoastaan minjanin – kokouksen laillistavan kymmenen miesosanottajan – edessä.[11]
Kaikki tärkeät perimätiedot Israelin maasta ja diasporasta osoittavat, että synagogassa käynti oli rajoittunut sapattiin ja juhlapäiviin[12] – vaikka tapaa lukea kirjoituksia maanantaisin ja torstaisin on myös todistettu Israelin maassa (vrt. Safrai ja Stern: 919). Eräs nimi synagogalle näyttää olleen sabbatei~on (sabbateion) – so. sapattitalo (vrt. Jos.Ant. 16.164). Jumalanpalvelus, joka synagogassa suoritettiin pyhitti rakennuksen fyysisen rakenteen. Synagogassa oli kiellettyä syödä, juoda, nukkua, käyttäytyä kevytmielisesti, kuljeskella ympäriinsä tai käyttää sitä suojana auringolta, kylmältä tai sateelta (vrt. Tos.Meg. 3[2]:7). Rajoitukset oli asetettu myös ehkäisemään sen muuttumista epäpyhäksi paikaksi (vrt. Meg. 3:1-3).
Kahden tapauksen perusteella – yksi Pisidian Antiokiassa ja toinen Korinttossa – monet selittäjät väittävät, että Paavali käänsi yhtäkkiä selkänsä juutalaiselle yhteisölle ja tuli miksi halusi itseään kutsua, ”Pakanain apostoliksi”, jo varhaisten matkojensa aikana.
Ap.t.13:46-47 ilmoittaa: ”Oli välttämätöntä puhua Jumalan sanaa ensiksi teille; mutta koska te työnnätte sen luotanne ja tuomitsette itsenne sopimattomiksi iankaikkiseen elämään, niin katso, me käännymme pakanain puoleen. Sillä näin on Herra meitä käskenyt: ’Minä olen pannut sinut pakanain valkeudeksi, että sinä olisit pelastukseksi maan ääriin asti.”
Paavali ja Barnabas todistavat vääräksi juutalaisen yhteisön vihamielisen reaktion painottamalla, että ”Oli välttämätöntä puhua Jumalan sanaa ensiksi teille.” Tämä periaate on ilmiselvä, annettu – kuten Paavali myöhemmin sanoo – koska Israelille ”on uskottu, mitä Jumala on puhunut . . . heidän on lapseus ja kirkkaus ja liitot ja lain antaminen ja temppelipalvelus ja lupaukset; heidän ovat isät, ja heistä on Kristus lihan puolesta” (Room. 3:2, 9:4-5)[13] (vrt. Montefiore ja Loewe: 58ss).
Tässä kohdassa taas (katso jakeet 42-43) viite Israelille puhuttuun Jumalan sanaan, viittaa säännölliseen kirjoitusten lukemiseen sapattina ja muina päivinä ennemmin kuin erityisesti sanomaan Jeesuksen ylösnousemisesta, vaikkei jälkimmäinen tietenkään ole poissuljettu. Kirjoitukset on toistuvasti määritelty elämän lähteeksi.[14] Tässä suhteessa ”luotaan työntämisessä” ei ole kyse Jumalan sanasta kokonaisuudessaan – mielettömyys juutalaisen silmissä – vaan sen täyttymyksestä (telov; telos) Jeesuksessa (vrt. Room.10:4). ”Välttämätöntä” näyttää toimivan tässä selittävänä terminä, joka antaa ymmärtää jonkin luvatun asian täyttymisen.
Luukas käyttää samaa ajatusta (sanan dei~ [dei] kanssa) jakeessa 4:12 (”sillä ei ole muuta nimeä . . . jossa meidän pitää pelastuman”) (katso 4:8-12). Käsite asettaa Paavalin sanat Jumalan huolenpidon asiayhteyteen – Hänen päämääriensä suunnitteluun tahtonsa mukaan – jopa silloin, kun jälkimmäinen näyttää joskus tutkimattomalta. Termi voi tarkoittaa myös ”elintärkeää” (vrt. 1Kor.12:22) – samoin kuin jälkimmäinen sana liittyy elämään. (Delitzsch kääntää kreikan sanat hn anagkaion [ēn anangkaion – “oli välttämätöntä”] sanoilla ןי ד ב היה [be-din haja]. Hepreankielisessä tekstiyhteydessä tämä ilmaus merkitsee ”oikeudenmukaisuuden mittaa” ja voi tuoda mieleen ajatuksen, että ”ehdottoman oikeudenmukaisuuden mukaan” evankeliumi piti ensin julistaa Israelin kansalle.[15])
Sanat ”tuomitsette itsenne sopimattomiksi iankaikkiseen elämään” (jae 46) leikittelevät kaksoismerkityksellä ”pitää itseään sopimattomana” ja ”tuoda tuomio itsensä päälle”. Ajatus heijastuu hyvin tunnetusta aiheesta, kirjoituksesta elämän kirjassa.[16] Koska ihmiset tuomitaan heidän tekojensa mukaan, niin Paavali varoittaa kuulijoitaan – kuten Johannes Kastaja teki farisealaisen yleisönsä edessä – etteivät he näytä tuottavan ”parannuksen soveliaita hedelmiä” (Matt.3:8). Hän pyytää täten yleisöään tutkimaan perusjuutalaista oppia ”Kaikilla israelilaisilla on osuus tulevassa maailmassa” ja varmistamaan etteivät ”aja itseään pois maailmasta” kuten ne, jotka eivät hyväksy ylösnousemusta tai sitä, että Toora on taivaasta.[17]
(Tämän erityisen lisänimityksen valinta voi edelleen heijastaa ”Tie”-nimitystä[18], joka annettiin varhaiselle yhteisölle – erityisesti jos myöhempi nimitys perustuu
Jeesuksen lausuntoon jakeessa Joh.14:6, mikä ymmärretään ”todellisena tienä, joka johtaa elämään.”[19])
Samalla kun Paavali erityisesti yhdistää kääntymisensä pakanoiden puoleen sen kanssa, että juutalainen yhteisö torjuu hänen sanomansa, niin sanan strefovmeqa (strefometha – “me käännymme”) preesens-muoto liittyy ainoastaan kyseiseen tapahtumaan. Se saattaa heijastaa yleistä suhtautumista vihollisuuteen, josta Paavali on tietoinen – hän henkilökohtaisesti vainoajana – ja jota varhainen yhteisö sai osakseen juutalaiselta yhteisöltä kokonaisuudessaan. Paavali selittää motiivinsa myös vetoamalla jakeeseen Jes.49:6, todistustekstiin joka ei sisällä kielteistä asennetta tai syytettä Israelia vastaan, vaan joka itsessään omaksuu ”kurottautumisen pakanoiden luo” oikeutetuksi teoksi.
Lainaus jakeesta Jesaja 49:6 ei ole ainoastaan suora muistutus Jeesuksen käskystä opetuslapsilleen todistaa hänestä ”aina maan ääriin saakka” (1:8), vaan Jesaja 49:1-6 lepää myös Paavalin tilityksen takana, joka on Galatalaiskirjeen jakeissa 1:15s (vrt. Riesner: 236s). Samaistaessaan itsensä Palvelija-hahmoon Jesajassa, Paavali tunnustaa jälkimmäisen ”kutsumuksen” ensin ”omakseen” (vrt. Jer.30:21; Joh.1:11) ja, mikä häkellyttävintä raamatullisen ruumiin sisällä, myös pakanoille. Tehtävän todistaa pakanoille hän anastaa itselleen (vrt. Jes.66:18s; Ap.t.9:15; Room.[10:15], 11:13, 15:15ss; Gal.2:9).
Toisessa välikohtauksessa Korintton juutalainen yhteisö reagoi Paavalin saarnaamiseen ”herjaamalla.”[20] Vastaukseksi Paavali kääntyy heidän puoleensa ja sanoo: ”Tulkoon teidän verenne oman päänne päälle! Viaton olen minä; tästedes minä menen pakanain tykö.”
Vaikkei juutalainen yhteisö pane välittömästi alulle julkista mellakkaa, se vastustaa kiivaasti Paavalin sanomaa. Luukas saattaa tarkoittaa ilmauksen ”pudistaa vaatteitaan” olevan synonyymi joko ”repäisemiselle” tai pölyn pyyhkimiselle jaloistaan. Paavalin reaktio vihamielisyyttä kohtaan on hengestä, joka on eräässä Hillelin lausunnossa – joka itsessään vastaa Jeesuksen käskyä opetuslapsilleen todistaa jokaista paikkaa vastaan, joka ei ota heitä vastaan: ”Jos tulet talooni [lue: opettamaan], niin minä tulen sinun taloosi ja jos sinä et tule minun talooni, niin en minäkään tule sinun taloosi, kuten on sanottu: ’Joka paikassa, mihin minä säädän nimeni muiston, minä tulen sinun tykösi ja siunaan sinua’.” (2Moos.20:24). (Tos.Suk. 4:3)[21] (vrt. Flusser: 519s). (Sama ajatus saattaa myös levätä sen Paavalin lausunnon takana, että hän haluaa tulla kirotuksi niiden tähden, jotka ovat hänen veljiään lihan puolesta [vrt. Room.9:3].)
Tapauksen vakavuus heijastuu samankaltaisissa Paavalin sanoissa Efeson johtajille:
”Sentähden minä todistan teille tänä päivänä, että minä olen viaton kaikkien vereen. Sillä minä en ole vetäytynyt pois julistamasta teille kaikkea Jumalan tahtoa” (20:26- 27). Koska elämä on veressä, Jumala sääti että ”Joka ihmisen veren vuodattaa, hänen
verensä on ihminen vuodattava, sillä Jumala on tehnyt ihmisen kuvaksensa” (1Moos.9:6)[22] (vrt. Cohn: 261ss).
Paavali painottaa että hän on täyttänyt velvollisuutensa koskien kuulijakuntansa (hengellistä) hyvinvointia (vrt. Test.Levi.10:2). Sanonta ”tulkoon teidän verenne oman päänne päälle”[23] muodostaa hyvin voimakkaan vastakohdan sanojen ”viaton olen minä” kanssa (ks. 5:27-28 ja 20:18-35). Teko mistä Paavali nyt pitää juutalaista yhteisöä vastuullisena on se, että he hylkäävät Jeesuksen Messiaana – tarkoittaen sitä, että he tuomitsevat itsensä ”sopimattomiksi iankaikkiseen elämään.”
Samalla kun useimmat selittäjät liittävät preposition seuraavan tekstin kanssa – apo tou nun (apo tou nun) – lukien ”Sentähden…” – antaa se tässä, että sanonta esiintyy usein viitaten vereen (vrt. erityisesti 20:26), mahdollisuuden elliptiseen viittaukseen. Tämän käsityksen mukaan jae tarkoittaa ”Minä olen viaton [kaikkeen vereen]. Nyt voin mennä pakanain tykö.” Huolimatta tavanomaisesta syy-yhteydestä, joka otaksutaan kahden lauseen – ”koska olette torjuneet sanomani, minä menen pakanain tykö” – välille, teksti ei edellytä tällaista tulkintaa. Itse asiassa jos sanaa nun (nyn – “nyt”) ei lueta sanojen apo tou (apo tou) kanssa (jotka yhdessä tarkoittaisivat ”tästedes”), voi se kantaa paljon heikompaa ajallista merkitystä ja ennemmin viitata mahdollisuuden tarjoamiseen. Lausuntoa ei pitäisi myöskään katsoa yleiseksi periaatteeksi. Korintton juutalaisen yhteisön tietty suhtautuminen ajaa Paavalin äärimmäiselle askelmalle kieltäytyä kääntymästä enää heidän puoleensa, mikä on teko joka ei ole muulla tavalla rinnastettavissa Paavalin matkoihin. (Saattaa myös olla että Jumala lähettää hänelle näyn estääkseen häntä jättämästä kaupunkia, mikä on tapahtuma joka saattaa osoittaa ettei hän ollut tällöin erityisen innokas omistautumaan pakanoille.)
Tästä näkökulmasta katsoen Paavali ei käänny pois juutalaisesta yhteisöstä pakanain puoleen katsoen niitä kahtena toisensa poissulkevana kuulijakuntana, vaan on pelkästään tyytyväinen siitä, että täytettyään velvollisuutensa saarnaamalla Jeesusta veljiensä joukossa, hän voi myös puhua pakanoille, koska hänen päähuomionkohteensa ei valtaa ajatuksia jatkuvalla opetuksella synagogassa. Kuten Apostolien teot esittää, Paavali ei lakkaa todistamasta ensimmäisenä jokaisen kaupungin synagogassa, missä hän vierailee.
Voimme ottaa viimeisen esimerkin Apostolien tekojen luvusta 14, missä Paavali saapuu Ikonioniin. Luukas kertoo: ”Ja tapahtui, että he Ikonionissa samalla tavalla menivät juutalaisten synagoogaan yhdessä ja puhuivat niin, että suuri joukko sekä juutalaisia että kreikkalaisia uskoi”. Samalla kun sanonta ”Ja tapahtui” on hyvää kreikkaa, se saattaa myös heijastaa heprean sanaa ויהי (vayehi). Jälkimmäinen on leimaa-antava raamatullinen ilmaus, joka ilmaisee siirtymistä tapahtumasta toiseen (vrt. Kautzsch: 326s). Lause voitaisiin siis kääntää yksinkertaisesti ”Kun he tulivat Ikonioniin, he menivät synagogaan.”
Vaikka muuten tiedetään vähän Ikonionin juutalaisyhteisön historiasta ja koosta – Apostolien tekojen tarjotessa keskeisen todisteen sen olemassaolosta – niin se oli riittävän suuri ja/tai varakas pitääkseen yllä synagogaa. Yhteisö oli mahdollisesti peräisin Antiokus III:nen alueelle siirtämistä juutalaisista uudisasukkaista (vrt. Gill ja Gempf: 390-91). Ilmaus ”samalla tavalla” asettaa esille Paavalin toimintatavan (modus operandi) – so., hänen tapansa käydä synagogassa (tai sitä vastaavassa paikassa) saapuessaan kaupunkiin jumalanpalvelusta varten.[24]
