Joseph Shulam
Aikomukseni ei ole tämän lyhyen artikkelin yhteydessä suorittaa täydellistä historiallista analyysiä länsimaisen kristillisyyden asenteista juutalaisia ja pyhää maata kohtaan. On kuitenkin tärkeätä ottaa huomioon kaksi eri näkökantaa, jotka ovat ilmenneet niin sanotun ”Kristillisen sionismin” historiallisessa kehityksessä. Erityisesti olen kiinnostunut esittämään kristillisen sionismin juurien ohella ei juutalaisen sionismin kehityksen, sellaisena kuin se esiintyi puritanismissa ja kiliasmissa.
Tämän artikkelin ensimmäisessä osassa, esitelläkseni lukijalle, mitä voidaan pitää alkuperänä monille väärinkäsityksille, joita kristillisten kirkkojen sisällä on juutalaisia kohtaan, esitän varhaisilta kirkkoisiltä joitakin lainauksia, jotka kuvaavat Konstantinuksen jälkeisen ajan kirkon asennetta aikansa juutalaisiin. Toiseksi pohdin protestanttisen uskonpuhdistuksen, jonka voidaan katsoa muovanneen juuret modernille kristilliselle sionismille, rinnalla joitakin aikaisempia kehitysvaiheita puritaaniliikkeen sisällä. Näiden kahden historiallisen tekijän ymmärtäminen toivottavasti auttaa lukijaa ymmärtämään syitä ja seurauksia joidenkin suuntausten ja toiminnan takana, joita pidetään esimerkkeinä nykypäivän sionismista.
Varhaisten kirkkoisien asenteita toiselta, kolmannelta ja neljänneltä vuosisadalta Israelia ja juutalaisia kohtaan:
Lähes uuden testamentin ajasta asti väitti kirkko olevansa Israel ja kirjoitti hajaannuksessa oleville synagogille seuraavasti…Noin vuoden 100 jKr. jälkeen oli kristityillä vähemmän pyrkimystä väittää olevansa Israel ja enemmänkin pyrkimys asettaa kristinusko ja juutalaisuus vastakkain, eri uskonnoiksi.
…kirkkoa pidetään uutena oikeana Israelina, joka on perinyt lupaukset, jotka Jumala vanhalle lupasi.
Clement (n. 90)
Clement ajatteli kirkon olevan uusi Israel. Ensimmäisessä epistolassaan Clement lainaa 5.Moos.32:8-9, joka käsittelee Israelin valintaa Jumalan valittuna kansana. Tätä hän soveltaa kirkkoon kutsumalla kuulijoitaan lähestymään Jumalaa, ’joka on tehnyt meidät osallisiksi Hänen valintansa siunauksista’. Rooman Clement näkee sen [kirkon] valinnassa niiden profetioiden täyttymisen, joiden mukaan Jaakobista tulee Herran perintöosa ja Israelista Hänen perintömaansa.
Barnabaan epistola (n. 100)
Barnabas on suorempi. Liitosta puhuessaan hän väittää, ettei se ole ’sekä heidän [Israelin kansan] että meidän [kirkon]’, koska, ’he [juutalaiset] lopulta menettivät sen, sen jälkeen kun Mooses oli sen jo vastaanottanut.’Barnabaan epistolan kirjoittaja kysyy retorisen kysymyksen: ovatko ’nämä ihmiset [kirkko] perillisiä, vai aiemmat, ja kuuluuko liitto meille vai heille.’Vastataukseksi tähän kysymykseen ”Barnabas” mainitsee useita vanhan testamentin tapahtumia, joissa nuorempi poika asetettiin vanhemman tilalle perillisenä. Ilmeisenä johtopäätöksenä on, että kirkko (nuorempi poika) on tullut perilliseksi.
Justin Martyr (n. 160)
Dialogue with Trypho -kirjassaan Justin esittää näkökannan painottaen miten profeetat varoittivat, että Israel siirrettäisiin pois ja korvattaisiin toisella.
”Todelliselle hengelliselle Israelille, Juudan, Jaakobin ja Aabrahamin (joka ympärileikkaamattomana hyväksyttiin ja jonka Jumala siunasi uskonsa vuoksi ja kutsui kansojen paljouden isäksi) jälkeläiset, olemme me, jotka olemme johdetut Jumalan luokse ristiinnaulitun Jeesuksen kautta… Kristus on Israel ja Jaakob, kuitenkin me jotka olemme louhitut Kristuksesta, olemme todellinen Israelilainen rotu… Aabrahamin ohella tulemme perimään pyhän maan, kun vastaanotamme perinnön loppumattomaksi iankaikkisuudeksi, Aabrahamin lapsina saman uskon kautta.”
Iranaeus (n. 180)
Iranaeuskin vertaili Saaran ja Haagarin raamatullista yhtäläisyyttä, ja näki Jaakobin ja Eesaun kilpailutilanteen esikuvana, joka selitti jännitteet kirkon ja juutalaisten välillä:
”…[Jaakob] sai esikoisen oikeudet, koska hänen veljensä piti niitä halpana: kuten myös nuorempi kansa sai Hänet. Kristus, aino-syntyinen, kun vanhempi kansa torjui Hänet sanoen: ”Ei meillä ole kuningasta vaan keisari.” Mutta Kristuksessa kaikki siunaukset [tehdään yhdeksi], ja siksi jälkimmäiset ihmiset ovat riistäneet Isän siunaukset pois ensimmäisiltä, juuri kuten Jaakob vei siunaukset Eesaulta. Tästä syystä veli kärsi veljensä juonista ja vainoista kuten kirkkokin kärsii aivan samoista asioista juutalaisilta.”
Vähitellen muutaman ensimmäisen vuosisadan aikana seurakunta, joka oli ollut alun perin suurimmilta osin juutalainen, muuttui pääasiallisesti pakanoista koostuvaksi. Samaan aikaan juutalaisen tulivat huomaamaan, ettei kristillisyys ollut juutalaisuuden haara. Siten välitön tarve vastata puolustavaan kysymykseen kristittyjen suhteesta juutalaisuuteen ja vanhaan testamenttiin tuli vähemmän ja vähemmän tärkeäksi.
Seurakunnan nimitys toisella ja kolmannella vuosisadalla on ”Jumalan kansa”, joka kirkolle tarkoitti ”uutta Israelia”. Kirkko muodosti käsityksen itsestään Israelin tilalla ja Israelin kaikkien siunausten vastaanottajana. Konstantinuksen ilmoituksella, että Rooman imperiumi tulisi olemaan kristitty imperiumi, tämä asenne tuli imperiumin viralliseksi opiksi. Ennen Konstantinusta seurakunnalle oli luonteenomaista joutua toimimaan niin kansana kuin uskonakin. Tästä syystä Israelin kansakunta piti raivata tieltä pois. Yhdessä imperiumissa ei ole tilaa kahdelle kansalle, jotka kumpikin väittävät olevansa ”Jumalan lapsia”.
Augustinus (n. 413)
City of god -kirjassaan Augustinus kuvaa kirkkoa Jumalan tuhatvuotisen valtakunnan ruumiillistumana. Näkemys tuli yleisesti hyväksytyksi katolisessa kirkossa uskonpuh- distuksen aikaan asti.
Protestanttisen uskonpuhdistuksen asenne juutalaisiin
Tärkeä näkökohta protestanttisessa uskonpuhdistuksessa oli Raamatun uudelleen löytäminen Jumalan sanana ja lopullisena auktoriteettina uskon ja opinasioissa. Raamatun kääntäminen ja julkaisu yleiselle kielelle ja sen vapaa saatavuus maallikoille toivat suuren muutoksen Eurooppalaisten ajatusmalliin. Englannissa esimerkiksi suuri englanniksi käännetty raamattu sijoitettiin joka kunnan kirkkoon. Yhtäkkiä Jumalan sana oli tavallisten ihmisten ulottuvilla. Tulkinta ei enää ollut kirkollisen hierarkian yksinoikeus. Saarnaajat ympäri Eurooppaa alkoivat opettaa enemmän raamatun historiallisen taustan rajoissa ja siihen viitaten yksinkertaisesti ja sanatarkasti.
Sokolov, History of Zionism -kirjassaan viitatessaan esiin nousseeseen tyypillisen seurakuntalaisen käsitykseen, kirjoitti: ”Jokainen sunnuntai muistutti hänen mieltänsä muinaisesta historiasta ja ’kaikkien maiden kunnian’ hukatusta omaisuudesta, kun maan rappio ja hävitys todistivat raamatun totuudesta ja luvattujen siunausten varmuudesta…Raamatulliset kuvaukset Pyhästä maasta tukevat sen ajatuksen levittämistä, jota voimme kutsua sionismiksi.”
Kirjassaan Institutes of Christian Religion, John Calvin painotti, että jumalallinen siunaus oli yhteydessä liiton noudattamiseen.
”Pelastus riippuu Jumalan armosta, jota Hän jakaa kuten tahtoo [Room.9:15- 16];…juutalaisilla ei ole syytä pöyhkeillä ja kerskata liiton nimessä, elleivät he pidä liiton lakia, siis noudata sanaa.
Kuitenkin, vaikka Paavali masensi heidät hyödyttömästä luottamuksestaan heimoonsa, hän silti toisaalta näki, ettei liittoa, jonka Jumala teki kertakaikkiseksi Aabrahamin jälkeläisten kanssa, voitu millään tehdä mitättömäksi. Seurauksena hän esittää yhdennessätoista luvussa (Room.11), ettei Aabrahamin luonnollisilta jälkeläisiltä saa viedä heidän asemaansa. Tämän nojalla hän opettaa, että juutalaiset ovat ensimmäisiä ja luonnollisia evankeliumin perillisiä, paitsi että heidät kiittämättömyytensä tähden hylättiin kelvottomiksi – kuitenkin hylättiin siten, että taivaallinen siunaus ei täysin ole kadonnut heidän kansaltaan. Tästä syystä, uppiniskaisuudesta ja liiton rikkomisesta huolimatta, Paavali kutsuu heitä pyhiksi [Room.11:16]. Huolimatta siitä suuresta itsepäisyydestä, jolla he jatkavat sotaansa evankeliumia vastaan, emme saa halveksia heitä, sillä otamme huomioon, että lupauksen tähden on Jumalan siunaus vielä heidän keskuudessaan.”
Ian Murray kuvailee juutalaisten asemaa puritaanisessa eskatologiassa.
”Juutalaisten tulevaisuudella oli heille ratkaiseva merkitys, koska he uskoivat, että vaikka historiassa vain vähän on selvästi paljastettu Jumalan tarkoituksista tulevaisuudessa, meille on annettu kirjoituksissa tarpeeksi takeita odotuksille, että juutalaisten kutsulla tulee olemaan kauaskantoinen siunaus maailmalle. Puritaaninen Englanti ja presbyteerinen Skotlanti tiesivät paljon hengellisestä siunauksesta. Heillä ei ollut ainoastaan kiinnostus toteutumatonta profetiaa kohtaan, vaan se oli hurskas kaipaus laajemmalle siunaukselle, joka johti heidät antamaan Israelille sellaisen aseman.”
Samuel Rutherford, skotlantilainen teologi kaipasi juutalaisten kääntymystä. Kirjeessään, joka on kirjoitettu 1635, hän ylistää:
”Voi nähdäpä se näky, lähellä Kristuksen Tulemusta pilvissä, voi sitä riemua! Vanhemmat veljemme juutalaiset ja Kristus lankeavat toistensa kaulaan ja suutelevat toisiaan! He ovat olleet kauan erillään: he ovat hyviä toisilleen, kun he kohtaavat. Voi sitä päivää! Voi kaivattua ja ihanaa päivän koittoa! Voi suloinen Jeesus, salli minun nähdä se näky, joka tulee olemaan elämä kuolleista, sinä ja muinaiset ihmiset yhteisessä syleilyssä.”
Thomas Brightman teki 1615 ensimmäisen tärkeän ja merkityksellisen tarkistuksen uskonpuhdistukseen, augustinolaiseen käsitykseen vuosituhannesta ja ennustukseen juutalaisten kääntymisestä. Oppineet pitävät Brightmania ’isänä brittiläiselle opille juutalaisten ennalleen asettamisesta’.
Kirjassaan Apocalypsis Apocalypseos, Brightman ajatteli että turkkilaisten valta tulisi saatetuksi loppuun ja sitä seuraisi ’juutalaisten kutsu kristityksi kansaksi’, johtaen ’onnellisimpaan rauhaan, lähtien siitä, aina maailman loppuun saakka’. Vuonna 1635 hän sai valmiiksi Danielin kirjan yhdennestätoista ja kahdennestatoista luvuista kommentaarin, jonka hän alaotsikoi: ’Juutalaisten ennalleen asettaminen ja heidän kutsunsa Kristuksen uskoon heidän kolmen vihollisensa täydellisen kukistumisen jälkeen lähtee liikkeelle’. Brightman ei ainoastaan uskonut juutalaisten löytävän uskon Jeesukseen Kristukseen, vaan hän oli myös vakuuttunut ’kristityn Israelin valtion uudelleen synnystä’, josta tulisi ’kristityn maailman keskus’.
Vuonna 1621, Sir Henry Finch, arvostettu asianajaja ja parlamentin jäsen, julkaisi kirjan: The World’s Great Restoration or the Calling of the Jews, and of all the Nations and Kingdoms of the Earth, to the Faith of Christ. Siinä hän esittää:
”Siellä missä Israel, Juuda, Siion ja Jerusalem on mainittu [Raamatussa] Pyhä Henki ei tarkoittanut hengellistä Israelia, tai pakanoista tai sekä pakanoista että juutalaisista koostuvaa Jumalan seurakuntaa…Mutta Israel oikeasti polveutui Jaakobin kupeista. Saman päätelmän voi tehdä heidän paluustaan omaan maahansa ja muinaisille
paikoille, vihollistensa valloituksesta …Mahtavan seurakunnan he muodostavat itse Juudan maahan… Nämä ja muut tällaiset eivät ole vertauskuvia, esittäen maallisia yhtäläisyyksiä tai vapautusta Kristuksessa (joista on esikuvia ja vertauksia), vaan tarkoittavat todellisuudessa ja kirjaimellisesti juutalaisia.”.
Muut uudistajat kuten William Perkins, Richard Sibbes ja John Owen olivat yhtälailla vakuuttuneita, että juutalaiset tulisivat uskoon Jeesukseen Kristukseen ja tätä he hartaasti rukoilivat. Tämä vakaumus juutalaisten kääntymisestä oli niin yleisesti hyväksytty, että se kirjoitettiin Britannian parlamentin suuressa tunnustuksessa ja Vapaakirkon Savoijin julistuksessa vuodelta 1658. Viimeksi mainittu kertoo:
”Me odotamme, että myöhempinä päivinä, kun Antikristus on tuhottu, juutalaiset kutsuttu, ja hänen rakkaan poikansa valtakunnan vastustajat murrettu, Jumalan seurakunnat laajennettu ja kohotettu vapaan ja runsaan valon ja armon yhteyden kautta, saadaan tässä maailmassa nauttia hiljaisempaa, rauhallisempaa ja ihanampaa tilaa kuin he ovat kokeneet.”
Ebenezer ja Joanna Cartwright, englantilaiset puritaanit, jotka asuivat Amsterda- missa, lähettivät 1649 Brittien hallitukselle pyynnön, jossa he pyysivät lakkauttamaan kiellon juutalaisten asettumisesta Englantiin ja myös heidän avustamisesta mahdol- listaakseen heidän muuttonsa Palestiinaan.
”Että tämä Englannin kansakunta Alankomaiden asukasten kanssa, olisi ensimmäinen ja halukkain kuljettamaan laivoillaan Israelin poikia ja tyttäriä heidän esi-isillensä Aabrahamille, Iisakille ja Jaakobille ikuiseksi perinnöksi luvattuun maahan.”
Jonathan Edwards oli ehkä merkityksellisin amerikkalainen kirjailija 1700-luvulla. Hänen 1774 kirjoittamassaan kirkkohistoriassa, vakautuneena jälki-kiliastina Edwards puhui Saatanan valtakunnan kukistumisesta ruumiillistumana Paavi, Islam ja ’Juutalaisten uskottomuus’:
Kuinka itsepäisiä [juutalaiset] ovat olleet nyt yli 1700 vuotta kieltäessään Kristuksen, ja kuinka harvassa ovat olleet tapaukset yksittäisistä kääntymisistä Jerusalemin tuhosta lähtien… Kuitenkin, kun tulee se päivä, otetaan pois paksu peite, joka sokaisee heidän silmänsä (2.Kor.3:16). Ja jumalallinen armo sulattaa ja uudistaa heidän kovat sydämensä…Ja niin Israelin huone pelastuu: juutalaiset joka puolella hajaannuksessa hylkäävät vanhan uskottomuutensa, ja heidän sydämensä muutetaan ihanasti ja he vihaavat itseään menneen epäuskon ja uskottomuutensa vuoksi… Mikään ei ole niin varmasti ennalta kerrottu kuin tämä juutalaisten kansallinen kääntyminen (Room.11:26).”
Tässä lyhyessä artikkelissa tarkoitukseni on ollut esittää muutamia ajatuksia spektrin molemmista päistä, niiltä yksilöiltä, jotka historiallisesti ovat olleet merkityksel- lisimpiä Kristillisen yhteisön asenteille juutalaisia ja Israelia kohtaan. On tärkeätä
meille, jotka asumme Israelin maassa ja niille, jotka rukoilevat juutalaisten pelastusta, tietää vähän historiallisesta kehityksestä, joka on tuonut meidät tähän, missä olemme nyt. Olen pitänyt näkökulmanani olla koskematta uudempiin mielipiteisiin koskien tätä asiaa – enkä tarkoituksellisesti sisällyttänyt joukkoon esimerkkejä monilta suurilta esikiliastisilta opettajilta kuten Dwight L. Moody, Arno Gaebelein, Scofield, William E. Blackstone, tai muilta tuoreimmilta kirjailijoilta. Halusin sinun, lukija, huomaavan että, se mitä nykyään tapahtuu kristityn sionismin nimissä ei perustu siihen, mitä juutalaiset haluavat tai mitä me juutalaiset teemme. Se on juurtunut ristiriitaan, joka on vanha ja kivulias ja joka alkoi jo, kun Rooman kirkko ja Konstantinopoli korvasivat juutalaiset ja Israelin kirkolla – teko joka tehtiin suurilta osin poliittisista syistä ja valvonnallisista syistä, eikä halusta vetää juutalaisia uskoon Messiaaseen Jeshuaan – jolla edelleen on päänsä yläpuolella kirjoitus – Jeshua Nasaretilainen juutalaisten kuningas.
