David Smith
Jokin aika sitten kuulin eräällä Raamattutunnilla monien osallistujien valittavan tavasta, millä lähetystyöntekijät käyttävät rahastoja, jotka on tarkoitettu Israelille. ”Me olemme todella viimeiset, jotka hyötyvät varoista”, eräs nainen valitti. Se, että lähetystyöntekijät asuvat valtavissa taloissa, välittävät vain Visa-korteistaan ja kanavoidut rahavarat, jotka on tarkoitettu uskoville, ovat paitsi harvoja poikkeuksia, kohdistetut ulkomaisille työntekijöille.
Lähetystyöntekijät taasen kohdistavat oman kritiikkinsä paikallisia vastaan. He haluavat rahat, jotka me voimme hankkia mutta ilman vastuuta niille, jotka rahan toimittavat, on tuskin kaikkein yleisin syyte. Muistan selittäneeni muutama vuosi sitten eräälle kansalaiselle, miksi meidän lähetystömme ei antanut hänelle taloa, jonka omistimme Haifassa. Miksi ei, hän vaati tietää, eikä ollut lainkaan tyytyväinen, kun meidän täytyi myydä talo maksaaksemme toisen talon, jonka ostimme Jerusalemista. Miksi te tarvitsette sitä Jerusalemissa? Hän intti. Surullista, että aineksia on kaikkiin näihin muistutuksiin. Kiistatta lähetystyöntekijät ovat väärinkäyttäneet varoja, jotka oli tarkoitettu lähetyskentille (kuten israelilaisetkin). Totta on, että paikalliset työntekijät ovat yrittäneet saada varmaa rahaa ulkomaisilta lahjoittajilta vastustaen kaikkea vastuuta mutta todennäköisesti eivät enempää kuin lähetystyöntekijätkään.
Mielenkiintoinen ilmiö vaikeuttaa näitä molemminpuolisia syytöksiä – raja kansalaisen ja lähetystyöntekijän välillä ei ole selvä. Lähetystöt torjuivat israelilaiset uskovat varojen vuoksi, usein vedotaan suoraan muissa maissa oleviin uskoviin, siten ohittaen lähetysyhteisöt Israelissa. Monet uskovat pitävät Israelin kansalaisuuden, mutta ovat täysin riippuvaisia maan ulkopuolelta tulevasta taloudellisesta tuesta. Meidän täytyy siis kysyä, kuka on lähetystyöntekijä? Jotkut ovat syntyjään israelilaisia, suurin osa ei ole. Toiset ovat juutalaisia, toiset eivät. Tämän paperin tarkoitukseen haluamme käyttää Ben Gurionimaista määritelmää: Joku on lähetystyöntekijä, jos joku kutsuu itseään lähetystyöntekijäksi, Israelin kansalainen, jos joku ilmoittaa itsensä sellaiseksi.
Charles Kopp, pastori Narkis Streetin kansainvälisestä seurakunnasta, on ollut maassa vuodesta 1966. Hän on palvellut Yhdistynyttä Kristillistä Neuvostoa (United Christian Council) Israelissa sekä pääsihteerinä että puheenjohtajana ja on työskennellyt monissa eri lähetysryhmissä, etenkin baptistien kanssa, jotka omistavat Narkis Streetin kiinteistön. Kopp sanoo olleensa todistamassa lähetystyöntekijöiden ja kansalaisten välisiä suhteita tasaisesti kypsyneessä prosessissa hänen 32 vuoden oleskelunsa aikana Israelissa. Hän on tullut siihen johtopäätökseen että nykyiset suhteet ovat jossain nuoruusiän ja varhaisaikuisuuden välillä.
Alkuajat
Monet äänet vastaavat tähän aiheeseen että paljon kypsymistä on tapahtunut yhteistyössä näiden kahden ryhmän välillä. Ronald Adeney, joka on anglikaani lähetystyöntekijä ja palveli Kristuksen kirkkoa Jerusalemissa ja Immanuel-seurakuntaa Jaffassa vuosina 1947-1970, on sitä mieltä, että uskovat, joita oli noina alkuaikoina vain vähän, olivat erittäin riippuvaisia lähetysyhteisöjen tuesta. Tulin tilanteeseen missä useimpien heprealaiskristittyjen suhde lähetystyöntekijöihin oli holhoustasolla, vaikka hän myöntää, että oli poikkeuksiakin (esim. Haimoff or Bar Davidin perhe). Tämä jatkui valtion alkuaikojen ajan, kutsuen noiden alkuaikojen kansallislähetystyöseuraa työnantaja – työntekijä -suhteeksi.
Hän lukee näiden kahden ryhmän yhteensopimattomuuden syyksi monta tekijää, joista tärkein oli taloudellisen voiman epätasapaino. Lähetysasemilla oli varoja ja vaikkakin niitä saattoi olla rajoitetusti, tuntuivat ne merkittävintä noille muutamille syntyperäisille uskoville. Jos alkuaikoina uskovilla olisi ollut vähemmän riippuvaisuutta ulkomaisiin lähetysasemiin olisi heidän suhteensa ollut paljon parempi, hän selittää. Silti länsimaisen sivistyksen ylivoimaisuus yhä pahensi ongelmaa. Tämä itserakkaus, johon yhdistyi yhteensopimattomuus varojen suhteen, salli lähetysasemien käyttää epäasiallista vaikutusta messiaaniseen liikkeeseen.
Menahem Benhayim, joka saapui Israeliin maaliskuussa 1963, on palvellut Kansainvälisessä messiaanisten juutalaisten liitossa Israelin sihteerinä ja Israelin Messiaanisen juutalaisliiton sihteerinä. Hän on nykyään Jerusalemin Messiaanisen seuran vanhemmistossa. Hän kirjoittaa, että kansalaiset olivat usein lähetystyöntekijöiden hiilipaperikopioita, joko tietoisesti tai tiedostamattaan, omaksuen lähetystyön teologiset ja sosiaalikulttuurilliset mallit, jopa silloin kun lähetysasema oli ristiriidassa Israelin ajattelutavan ja mallien kanssa. Lähetystyöntekijät lisäsivät ongelmaa sillä moni heistä teki työtä siirtääkseen heidän oman tunnustuksellisen suuntautumisensa Israeliin, käsittämättä todella hylkimisen ja vieraantumisen tunnetta, josta kansalaisten piti selviytyä. Benhayim lisää, että jotkut lähetysasemat ylireagoivat ongelmaan ja olivat liian suvaitsevaisia epävakaiden ja vielä häikäilemättömien yksilöiden kanssa ja sallivat heidän ylläpitää lähetystyön henkeä ollen kaiken velkaa kansalaisille.
Adeney myöntää nöyrästi että hän oli köyhästi valmistautunut tekemään lähetystyötä Israelissa ja oli hidas oppimaan. Benhayimin mukaan tämä oli yleisesti totta lähetystyöstä Israelissa. Jälleen varojen epätasapaino oli ongelman ydin, mutta lyhytnäköisyys pahensi tilannetta. Vakavaraiset lähetysasemat kehittivät tukikohtia, jotka vaativat yhä enemmän ulkomaista tukea ja työntekijöitä, ja löivät laimin täysi-ikäisten kansallisten seurakuntien kehittämisen, mitkä voisivat luoda tukikohtia, jotka ovat sopivia heidän tarkoituksiinsa ja tarpeisiinsa, Benhayim kirjoittaa. Hän lisää että Israelissa on yhä olemassa useita institutionaalisia ”valkoisia elefantteja”, jotka eivät ole löytäneet paikkaansa. Kopp vahvistaa tämän kirjoittamalla, että pitäisikö lähetystyöllä olla syntyperäisten toimintaosuus heidän visioista, työstä, omaisuudesta jne. Päämäärät ja tarkoitukset noiden päämäärien saavuttamiseksi pitäisi asettaa esille selvästi ja huolellisesti.
Tepastelua nyt
Vihdoin tämä kuva alkoi muuttua, Adeneyn mukaan, johtuen messiaanisten juutalaisten tietoisuuden kehittymisestä, taidollisten uskovien maahanmuutosta … ja nuorten israelilaisten uskovien juutalaisten kasvamisesta. Nämä kypsymisen merkit alkoivat ilmetä 1960luvulla ja jatkuvat yhä. Messiaanisten juutalaisten tietoisuus sai aikaan sen että juutalaiset uskovat Israelissa alkoivat kysellä oikeita kysymyksiä. Kuinka meidän israelilaisilla uskovina tulisi käydä jumalanpalveluksissa täällä omassa maassamme? Tulisi huomata että jotkut näistä kysymyksistä esitettiin varmasti aikaisemmin, mutta eteneminen kohti israelilaista uskonliikettä kasvoi 1960-luvulla. Tämä todennäköisesti johtui kahdesta muusta syystä, jotka Adeney on listannut: taitavien uskovien maahanmuutto ja maassa syntyneet messiaaniset.
Lähetysjärjestöt reagoivat usein tähän kasvavaan itsenäisyyteen omaksumalla kädet ylös -asenteen. Lähetystyöntekijöillä oli tapana pysytellä syrjässä 1960-luvulla, Baruch Maozin mukaan, joka on Armon ja Totuuden Kristittyjen Seuran (Grace and Truth Christian Assembly) pastori. Tosin suhteet ovat parantuneet paljon sitten tämän, hän lisää. Lähetystöt eivät varmistaneet paikalliseen johtajuuteen, hän jatkaa, vaan osoittivat merkkejä olemalla uhkaavia kun sitä alkoi ilmetä. Eivät he myöskään ole auttaneet kehitystä kun se sitten alkoi tulla järjestäytyneeksi melkoisella menestyksellä. Valitettavasti dominoivalla ja jopa ylpeänä johtajistolla, joilta puuttui palvelijan henkeä, jota Jeshua on usein tähdentänyt ja apostolit puhuneet ja osoittaneet. Joku on joskus muistuttanut, mitä tapahtui itsenäistymisvaiheessa kun kansalliset johtajat osoittautuivat kovemmaksi ja vaikeammiksi kuin ulkomaalaiset olivat. Kuitenkin tämä surullinen tapahtuma, jossa etäiset ja eristyneet lähetysjärjestöt korvattiin kansallisilla, ilmaisten samoja epäkristillisiä piirteitä, ei aina toteutunut, Benhayim mainitsee joukon kaupunkeja joissa niin kävi.
Jim ja Betty Smith, jotka työskentelivät Baptistikirkon kanssa Israelissa vuodesta 1955 vuoteen 1988 mainitsevat useita tekijöitä, mitkä rajoittivat uskovien yrityksiä kasvaa riippumattomaksi ja alkuperäiseksi toiminnaksi. ”Älä lähetä lähetystyöntekijää, lähetä vain rahaa”, oli monen kansallisen asenne. Mutta tämä riippuvuus ulkomaisiin varoihin ja sen mukanaan tuoma mielenlaatu rajoitti edelleen itsenäistymistä ja alkuperäistämistä. Peltirasia kirkon perällä olisi pitänyt asettaa opettamalla kymmenyskäsitettä ja itsekannatusta. ”Kuva lähetystyöntekijästä joka järjestää kaiken kansallisille olisi pitänyt hävittää!” he miettivät.
Smithit mainitsevat myös, että kansallisten kykenemättömyys löytää yksimielinen ilmaus Israelin juutalaisten uskosta Jeshuaan oli lisäeste. He kertovat, että joissakin messiaanisissa uskovissa oli myös vastahakoisuutta päästää irti mistään juutalaisesta seremoniasta, vastakohtana niille juutalaisille messiaanisille uskoville, jotka tahtoivat päästä eroon kaikista juutalaisista uskonnollisista jäänteistä. Yksimielisyys keskitiellä noiden kahden äärimmäisyyden välillä on haaste tänäkin päivänä. Lisäksi liikkeen etenemisen estäminen oli joidenkin vakiintuneiden seurakuntien pyrkimys ”seurata epäluuloisesti uusia uskovien ryhmiä ja … eristää näiden lauma heistä”.
Israelilainen runoilija, Haim Bialik, kirjoitti ennustetusta juutalaisesta valtiosta että Israel olisi moderni valtio kun Tel Aviviin jätetyt rahat on varastettu ja israelilaiset prostituoidut kävelevät sen katuja. 1900-luvun lopulla ei ole kysymystäkään, etteikö Israel ole ottanut paikkaansa kansojen joukossa. Joskin samanlaisilla tunnusmerkeillä voi huomata juutalaisisraelilaisen messiaanisen liikkeen muotoutuvan ja kohtaavan ongelmat itsenäistyneenä. Yhtäkkiä on israelilaisia juutalaisia seurakuntia ja johtajisto, joka on erillään ja eristynyt. Esiintyy taloudellista korruptiota joka ei liity lähetystöihin. Isälliset asenteet ilmaistaan sabra (maassa syntyneiden) heprealla.
Lapsuus
1970-luvulle mennessä huomaa todellista kypsymistä kansallisten ja lähetystyöntekijöiden välisissä suhteissa, kun muutamat tienraivaajat asettivat syrjään holhoavuuden ja vihamielisyyden muodostaakseen yhteiskumppanuuksia ottaakseen vastaan haasteen voittaa Israel Messiaalle. Pat ja Judy Hoaldridge, jotka työskentelevät paikallisten uskovien keskuudessa Netaniassa, voisivat olla juuri sellainen tapaus. He tulivat Israeliin vuonna 1972 baptistien lähetystyöntekijöiksi ja opiskelivat Netaniassa hepreaa. Hoaldridget ja David ja Lisa Loden perustivat Beit Asaphin seurakunnan vuonna 1975 ja Hoaldridge paimensi seurakuntaa yhdessä Lodenin kanssa vuosina 1978-1985.
Hoaldridge kirjoittaa heidän kutsustaan Israeliin: Me painotimme suhteita Kristuksen ruumiissa. Tiesimme että näin pienessä maassa, jossa on niin vähän uskovia, meidän tulisi oppia ystävystymään Jumalan Hengessä ja opettaa toisille tekemään samoin. Judy ja minä päätimme käyttää oppaanamme Uutta Testamenttia seurakunnan perustamiseen ja kehittämiseen. Meillä oli vahva usko, että paikallinen seurakunta on Jumalan tapa hänen kansalleen, rakentua uskossa palvelemaan Häntä. Me tähdensimme totuutta, niin että Kristuksen ruumis on rakennettu Jumalan kutsumista ihmisistä, joille Jeesus antoi hengellisiä lahjoja ja että nämä lahjat oli tarkoitettu käytettäväksi ruumiin/paikallisen seurakunnan rakentumiseksi. Tämä vaikutti meihin siten että keskityimme suhteisiin. Päätimme antaa israelilaisten uskovien määrätä seurakunnan puitteista ja jumalanpalveluksen tyylistä. Muistan yhä Nataniassa erään uuden uskovan kysyvän erästä asiaa, joka liittyi seurakuntaan ja sen toimintaan. Hän kysyi yksinkertaisesti, ”Mitä Raamattu siihen sanoo”. Yksi suurimmista haasteistamme oli johdattaa paikalliset israelilaiset uskovat siihen tyyliin ja muotoon seurakunnallisessa elämässä, jumalanpalveluksessa ja palvelemisessa, joka oli uutta heille ja meille. Kun Judy ja minä kysyimme Baptistilähetykseltä Israelissa (BCI), jos heillä olisi jotain ohjekirjaa, luonnosta tai toimintasuunnitelmaa meille, miten juurruttaa seurakunta juutalaiseen kaupunkiin, he vastasivat, ”Ei meillä ole mutta tehkää te sellainen kirja.” Tämä jotensakin valtava lausunto BCI:ltä osoittautui olevan suuri siunauksen ovi meille, joita Jumala käytti opettaakseen meille Hänen sanansa kautta ja paikallisten israelilaisten uskovien kautta, mitä tehdä ja miten tehdä. Me opimme Pyhän Hengen ja Raamatun kautta, kuinka juurruttaa ja kehittää seurakuntaa ja sen johtajistoa. Todellisuudessa me teimme yhdessä paikallisten uskovien kanssa mitä Jumala oli käskenyt meidän tehdä… jaoimme evankeliumia, juurrutimme seurakuntia ja kehitimme paikallista johtajistoa ja paimenia kaitsemaan noita seurakuntia.
Tämä ei kuitenkaan tehnyt sitä, että aikaisempi ”työnantaja – työntekijä” ongelma olisi poistunut tai edes että alentuvaisuus olisi kokonaan poissa nykyisin. Silti ajatus tehdä työtä yhdessä juurtui ja Kristuksen ruumis Israelissa hyötyi siitä. Tämä yhteistyö vaatii sitä, että lähetystyöntekijät työskentelevät ”kansallisten rinnalla”, heidän kanssaan, tai heidän alaisinaan jossain tapauksissa,” kirjoittaa Maoz, joka varoittaa että lähetystöjen tulisi työskennellä yksinomaan seurakuntien ja seurakuntien johtajien kanssa, mutta ”ei vahvojen johtajien alaisina, jotka eivät ole omien seurakuntiensa alaisia.”
Muodostaakseen vilpittömän yhteistyön lähetystyöntekijöiden tulisi yrittää todella palvella paikallisia tarpeita ja välttää pakottamiselta heidän omaan tunnustukselliseen leimaansa. Benhayim kirjoittaa: ”Lähetystyöntekijöiden täytyy päättää onko heillä oikeutta olla Israelissa ainoastaan luodakseen heidän tunnustuksellista leimaansa ja nykykristillisyyden jakautumista kaaokseen. Eikö heidän ennemmin tulisi palvelijoina ottaa osaa israelilaisten, ja erityisesti juutalaisten uskovien muuttamiseen? Heidän ja meidän ei tulisi auttaa lujittamaan kuvaa messiaanisista juutalaisista, jotka ovat ulkopuolisia maassa vieraana rasitteena, ja kokonaan vailla merkitystä israelilaisille juutalaisille. Mutta hän haastaa paikalliset uskovat samanlaisesti: Pohjimmiltaan sama päätös kohtaa myös israelilaisia juutalaisia, sen jälkeen kun moni, ellei suurin osa messiaanisista juutalaisista, jäi sidotuksi teologisiin muotoihin ja malleihin, jotka he saivat lukuisista tunnustuksellisista virtauksista, samanaikaisesti kun organisatorisesti kansallistettiin ja tehtiin joitain kulttuurillisia muutoksia Juutalaiset juhlapäivät, alkuperäistettiin jumalanpalvelusmusiikki ja otettiin käyttöön perinteiset juutalaiset osat siihen”.
Benhayim tähdentää että haaste, ennen kuin messiaaninen liike Israelissa tuo esiin evankeliumin ja siihen liittyvän elämänmuutoksen raamatullista taustaa vasten, joka sopii Israelille: ”Tämän ilmoituksen täytyy olla vapaa riippuvuudesta saatuihin perinteisiin yhteyksiin ainutlaatuisen nykytilanteen valossa.” Niin paljon kuin lähetystöt voivat myötävaikuttaa tähän prosessiin, tulisi heidän niin tehdä.
Nuoret
Seuraavat vuodet todistivat yhteistyön dramaattisesta kiihtyvyydestä näiden kahden osapuolen välillä. Jerusalemissa, Tel Avivissa, Haifassa, kuin myös monissa pienemmissä kaupungeissa seurakuntia tuettiin lähetystyöntekijöiden ja kansallisten taholta yhteisin ponnistuksin. Smithit, jotka asuivat Ashkelonissa vuosina 1968-1987, olivat perustaneet kotiseurakunnan sinne, kertoivat, että noiden vuosien aikana ”monet kansalliset nousivat esiin tehokkaina jumalanpalveluksen johtajina ja vähitellen omaksuivat yhä enemmän seurakunnallista vastuuta”. Joistakin heistä tuli lopulta seurakuntien pastoreita ja he omaksuivat laitosten johtajuuden (Beit Immanuel, retkeilymaja Jaffassa ja Dugith ja eräs kirjakauppa Tel Avivissa). King of Kings Collegen perustamat seurakunnat, ja joita lähetysjärjestöt myöhemmin auttoivat turvaamalla paikallisen johtajiston koululle, on hyvä esimerkki järjestöllisestä yhteistyöstä.
Tuloksena tästä muuttuneesta asenteesta, lähetysjärjestöt lisäsivät ponnistuksia kielitaidon hankkimiseksi ja kulttuuriin sopeutumisen sovittamiseksi. Baptistien joukossa, joilla oli eniten ulkomaalaisia työntekijöitä Israelissa tuohon aikaan, tämä kulminoitui uuden kieltenopiskelusysteemin, ”Paljasjalan”, omaksumiseen. Baptistilähetys Israelissa kutsui tämän systeemin tekijän Israeliin kuukaudeksi opettamaan sen toimeenpanoa. Betty Smith työskenteli läheisesti tämän uutuuden kanssa, jossa kieltenopiskelija ei oppisi hepreaa tavallisessa luokkatilanteessa vaan käyttäisi kieltenavustajaa muutaman tunnin ajan päivässä. Opiskelija käyttäisi hyväkseen sen päivän hepreankieltä seuraelämässä ja sitten arvioisi päivän virheet ja edistymisen. Jakso toistuisi seuraavana päivänä kun avustaja auttaisi korjaamaan edellisen päivän virheet ja auttaisi hankkimaan lisää hepreankieltä käytettäväksi ohjauksen jälkeen.
Tämän kieltenopiskelusysteemin tehokkuudesta voidaan keskustella paljon (ja on keskusteltu). Mutta tärkeämpi kuin ohjelman menestys on tämän vaihtelun tarkoitus: yhteistyö vaati lähetystyöntekijöiltä perehtyneisyyttä hepreankieleen ja Israelin kulttuuriin ja lähetysryhmä yritti vastata haasteeseen. Painotus opettaa hepreankieltä ”kadulla” oli kasvattaa tietoisuuteen siitä, että lähetystyöntekijä työskentelee ihmisten parissa normaalien ihmisten joukossa eikä suinkaan missään lähetystön toimistossa. Ohjelmalla oli tarkoitus myös lisätä lähetystyöntekijän osanottoa ja Israelin kulttuurin arvostusta. Viime vuosina lähetystyöntekijöiden työ baptistien kanssa on todella osoittanut kasvavaa pätevyyttä hepreankielessä (ja arabiankielessä), mutta se ei ehkä ole niin tärkeää kuin se tosiasia, että lähetystö sentään kysyi oikeita kysymyksiä.
Olisi virheellistä kuvata näitä yhteistyökumppanuuksia täysin ongelmattomiksi ja harmonisiksi. Jotkut yhteistyökumppanuudet olivat enemmän kuin yritysvaltauksia samalla kun toisilla toinen osapuoli oli äänetön osapuoli. Täytyi ylittää monia esteitä ennen kuin vilpitön yhteistyö löytyi. Benhayim selittää, ”Monet kansalliset ovat ruokkineet epätervettä kaunaa ulkomaalaisia työntekijöitä ja lähetystyöntekijöitä kohtaan ja arvostuksen puute heidän avustuksiaan kohtaan menneinä aikoina sekä mahdollisuus vuoropuhelun ja yhteisen myöntymyksen kautta löytää parempi ’toistaiseksi sovittu järjestely’ näiden kahden välille”. Muut kansalliset uskovat tahtoivat lausua julki mahdottomuuden työskennellä vilpittömästi lähetystyöntekijöiden kanssa.
Kaikkein selvimmin lausuttu ääni näiden joukossa on Josef Shulamilla: Lähetystyöntekijät ovat lakanneet evankelioimasta ja alkaneet myydä Israelia kuin kauppatavaraa kristitylle maailmalle. Ne lähetystyöntekijät, joiden luullaan olevan kiinnostuneita evankeliumin levittämisestä, ovat todellisuudessa kiinnostuneita löytämään hyviä syitä korottamaan heidän järjestöjensä varoja. Korruptio (moraalinen ja taloudellinen) ulkomaalaisten lähetystöjen parissa ja paikallisten israelilaisten seurakuntien parissa, joita ulkomaalaiset lähetysorganisaatiot tukevat, on maanvaiva. Ulkomaalaiset lähetystöt eivät ole olleet avuliaita perustamaan paikallisia syntyperäisiä seurakuntia. He ovat suurelta osin tarjonneet jakaa Messiaan ruumiin ja pirstoa sitä, niin että he voivat jatkaa hallitsemista. On muutamia poikkeuksia tälle syytökselle, mutta niitä ei ole monta. Lähetystyöntekijät eivät ole kiinnostuneita Israelin kansallisesta järjestelmästä – he ovat pohjimmaltaan kiinnostuneita kirkkojen järjestelmästä, niiden jotka lähettivät heidät tänne perustamaan tukikohtaa heidän näkemyksilleen ja organisaatioilleen. Minä uskon Hyvän sanoman julistamiseen ja saarnaamiseen Israelille niin juutalaisille kuin arabeille, mutta en usko, että Jumalan tahto on tuoda näitä arvoja ja heidän kummallisuuksiaan niiden kanssa Israeliin.
Shulam, Israelissa vuodesta 1948 asunut ja sen uskonyhteisön jäsen vuodesta 1962, on perustanut seurakuntia Jerusalemissa, Tel Avivissa ja Zipporissa sekä lukuisia kotikokousryhmiä. Hän on ollut pastorina Netivyah-seurakunnassa vuodesta 1982. Hän viittaa luottamuksen puutteeseen ja kuinka menneisyyden virheet voitaisiin korjata: ”Ainoa ratkaisu lähetystyöntekijöiden virheisiin on että he lähtevät takaisin koteihinsa – puhuvat paikallisten messiaanisten juutalaisten puolesta seurakunnissaan ja organisaatioissa ja auttavat taloudellisesti Israelin paikallisia Messiaan ruumiissa ja antavat moraalista ja hengellistä tukea niille, jotka tekevät Herran työtä Israelissa”.
Shulam lukee monia Israelin paikallisseurakuntien ongelmia lähetystyön syyksi ja haluaa pitää kiinni siitä, että ”paikalliset uskovat voisivat tulla vahvemmiksi ja lyöttäytyisivät yhteen ja työskentelisivät yhdessä, jotta ulkomaiset organisaatiot, jotka tahtoisivat oman pienen palan Israelia, eivät pitäisi valtaa käsissään ja manipuloisi”. Harvat uskovat Israelissa ilmaisevat niin ankaran mielipiteen (tosin on vaikea tietää kuinka moni on sen kannalla), mutta vaarat, joista Shulam puhuu, vaativat tarkkaa harkintaa. Kuitenkin, suurin osa uskovista ja erityisesti seurakuntien paikallinen johtajisto pitää tilannetta pelastettavissa olevana ja oikeudenmukaista yhteistyötä mahdollisena.
Maoz listaa joitain ongelmia ja ratkaisuja molemmille osapuolille. ”Paikallisilla on taipumusta painottaa ’juutalaisuuttaan’ heidän raamatullisen loukkaamattomuutensa ja uskollisuutensa kustannuksella laajempaan Kristuksen ruumiiseen. He ovat uhkailleet lähetystyöntekijöitä ja siirtäneet heitä alemmalle tasolle seurakunnissaan. Jotta ongelma saataisiin ratkaistua paikallisten täytyy hillitä messiaanisia ja muita ääripiirteitä kokouksissaan ja oppia lähetystyöntekijöiltä omaa rikkaampaa Kristuksen kulttuuria, paremmin tuntemaan Raamattua ja teologiaa (missä sitä on olemassa) ja oppia ymmärtämään mitä kirkko/seurakunta on ja kuinka niiden tulisi toimia.” Maoz jatkaa, että ”evankelisen sitoutumisen uudistaminen on joissain osissa lähetystyötä auttanut, mutta että heidän täytyy omistautua lisää tulemalla sinnikkäämmiksi heidän omissa töissään”. Hän selittää, että ”lähetystyöntekijät Israelissa eivät ole tunnettuja kovan työn tekijöitä”.
Kopp neuvoo, että ”Lähetystyöntekijöitä lähettävien toimistojen pitäisi lähettää tasapainoisempia pitkäaikaisia työntekijöitä, jotka ovat valmiita työskentelemään ei-tunnustuksellisissa yhteyksissä menemään siihen paikkaan, missä eniten tarvitaan”. Hän lisää, että ”Paikalta poistuvat perheet kriisien aikana vain tuntuvat vahvistavan sitä heikkoa kuvaa ja sitoutumista, joka lähetystyöllä on”, olosuhde, jota Benhayim myös kritisoi. Kopp jatkaa: ”Niin kauan kuin Jumalan valtakunta tulee me olemme kaikki työssä, kansallisten tulisi ymmärtää, että yhteistyön ja hyväksymisen avulla molempien osapuolien edut saavutetaan parhaiten. Ulkomaiset edustustot ja niiden olemassaolo on tosiasia, joka tulee olemaan niin, koska Israel on keskipiste Raamatussa, sen tähden kansallisten tulisi olla hyväksyvämpiä ulkomailla asuvan osaan. Messiaan ruumiin kaikenkäsittävä luonto tarvitsee tulla vahvistetuksi. Jumala ei suhtaudu Messiaan ruumiiseen paikallisilla ja ulkomaalaisilla jaettuna poliittisilla ja muilla aidoilla. Niin ei tulisi meidänkään suhtautua.
Kopp päätyi siihen, että ”israelilaisten pitäisi osoittaa enemmän kärsivällisyyttä (savlanut), hyväksymistä ja näkyä ottaa vastaan tosiasiat ja lähetystyöntekijöiden olemassaolo ja heidän ainutlaatuiset lahjansa ja kutsumuksensa”. Vastaavasti, lähetystyöntekijöiden tulisi ”tyhjentää itsensä ratkaisuista, jotka ovat oppineet muissa yhteyksissä ja yhdessä kansallisten kanssa rukoillen etsiä vastauksia israelilaisten puitteisiin”.
Kohti aikuisuutta
Kuten Kopp esitti, lähetystyöntekijäyhteisöjen ja israelilaisten uskovien välit ovat kypsyneet ja lähestyvät aikuisuutta. Ei ole ihme, että ongelmia on, mutta useimmat ulkomaalaiset työntekijät ja paikalliset uskovat, että suvaitsevaisuudella ja ymmärtämyksellä, jotka sopivat kaikki kristittyjen yhteiseksi kutsuksi, asiat voidaan yhteisesti ratkaista ja solmia ystävyysside ulkomailla asuvien ja kansallisten välille. Kun samankaltaisuus näiden kahden välille on kypsynyt ja he ovat valmiita omaksumaan yhdessä suurempia haasteita tulevalla vuosituhannella, haluaisin ehdottaa alueita, joissa molemmat osapuolet voisivat työskennellä yhdessä toisiaan tukien sekä tukien maailmanlaajuisesti Kristuksen ruumista.
”Siionista lähtee laki, Jerusalemista Herran sana” (Jes. 2:3). Monet israelilaiset ovat ilmaisseet (hyväksyttävästi) ulkomaalaisten lähetystyöntekijöiden virheet Israelissa. Opittuaan noista virheistä, heidän tulisi omaksua suuren neuvoston kutsu ”maailman kaikkiin kolkkiin”. On vaikea kuvitella enemmän valikoitua maata tehdä lähetystyötä kuin Israel. Israelin uskova yhteisö on mitä suurimmassa määrin maahanmuuttajayhteisö, joka puhuu tusinaa eri kieliä ja sopeutuu helposti muihin kulttuureihin. Israel on ollut lähetystyöntekijöiden vaivannäön vastaanottajana koko vuosisadan; sen tulisi nyt olla osallistujana maailmanlaajuisessa evankeliumin työssä ja seurakuntien juurruttamistyössä. Evankelioimiskampanjat New Yorkissa ja Los Angelesissa eivät riitä. Osallistua yhdessä muiden israelilaisten kanssa Intiassa on riittämätöntä. Kadotettu maailma tarvitsee evankeliumia ja israelilaiset uskovat ovat ainutlaatuisessa asemassa jakamaan sitä.
Apurahat
Monet lähetysjärjestöt ovat tarjonneet pieniä apurahoja, joista ei ole todellista hyötyä yliopisto-opiskelijoille. Näiden organisaatioiden tulisi yhdessä kansallisten avustajien kanssa yhdistää varansa tarjotakseen useampia täysiä apurahoja. Näiden saamiseksi pitäisi vaatimustason ja kilpailun olla erityisen korkea ja niillä tulisi pitää sellaisia kriteerejä kuin seurakunnallinen osallistuminen, lukion suorittaminen, ylioppilastutkinto ja suosituksia useilta uskovilta, erityisesti hakijan pastorilta. Siitä huolimatta, että painotus saattaa olla teologiseen koulutukseen, ei tulisi rajoittua siihen, vaan tulisi tukea myös uskovia opiskelijoita, jotka hakeutuvat kaupankäynnin (business) alalle, opetuksen, lakitieteen , lääketieteen ja taiteiden alalle sekä muille aloille.
Vahva kansallinen yhteenliittyminen
Uskovien vainoaminen Israelissa jatkuu, kuten jatkuu ortodoksien poliittisten puolueiden voima. On vain vähän syitä ajatella, että suuntaus lakkaisi. Juutalaisten uskovien vahva kansallinen yhteenliittyminen Jeshuassa; a) varmistaa äänivallan Israelin itsehallinnollisille mutta kovin hajanaisille seurakunnalle, b) on ankarampi israelilaisille lainsäätäjille läpi sormien katsomiselle, c) huolehtii uskovien innoituksesta. Olisi piittaamatonta katsoa läpi sormien Kenes Artzin (National Convention) ja erityisesti Messiaanisen Toimintavaliokunnan (Messianic Action Committee) ponnistuksia, mutta nämä molemmat tarvitsevat parempaa tukea osallistumisessa, taloudessa ja hallinnossa. Selvästi, sikäli kuin tämä on kansallinen kokous, paikallisten uskovien tulee johtaa sitä. Silti, lähetystyöntekijöillä on paljon autettavaa sillä monia heistä tuetaan suurien yhteenliittymien kautta heidän kotimaastaan ja heille on tuttua näiden työskentely. Jälleen paikallisilla israelilaisilla on tilaisuus oppia muiden virheistä. Lähetystyöntekijät, joilla on lahjoja hallinnollisella puolella, voivat avustaa sillä alueella kunnes paikallinen uskova voi ottaa heidän tehtävänsä.
Sapattikoulu
Melkein jokaisella seurakunnalla Israelissa on jonkinlainen sapattikoulu, mutta sillä on taipumusta olla myöhempi lisä ja on usein vain lapsenvahtipaikka. Caspari Center pitää vieläkin työpajoja ja seminaareja (luterilaisten tukemana) käsitellen sellaisia aiheita kuin esimerkiksi opetussuunnitelmat ja lasten kehittyminen, mutta laajempaa osallistumista kaivataan. Pastorien, nuoriso-ohjaajien ja lapsityöntekijöiden tulisi osallistua näihin hankkeisiin vahvistaakseen paikallisia seurakuntia koko maassa.
Nuorisotyötä / Urheiluevankeliumia
Monet kansainvälisesti tunnetut urheilutähdet ja valmentajat kuuluvat uskontokuntiin, jotka tukevat lähetystyötä Israelissa. Voitaisiin esittää pyyntöjä urheilijoille ja valmentajille näiden uskonsuuntien toimistojen kautta, että nämä avustaisivat joskus paikallisten uskovien järjestämillä leireillä, työpajoissa tai seminaareissa Israelissa. Urheilijat voisivat opettaa heidän lajinsa perustaitoja sekä esittää heidän kristityn todistuksensa. Israelilaiset uskovat voisivat tarjota neuvoja koskien kulttuurillista herkkyyttä ja Israelin lakia kääntynyttä vähemmistöä vastaan.
Humanitaariset projektit
Kun pyörremyrsky Mitch tuhoaa Miljoonien dollarien arvosta omaisuutta Keski-Amerikassa, israelilaiset uskovat voivat tehdä osansa. Jos he lähettävät vain varoja jonkun kansainvälisen avustusjärjestön kautta, he ovat tehneet jotain, mutta monet lähetystyöntekijät kuuluvat suuriin kirkkokuntiin, joilla on omat kristilliset tuki- ja avustuspalvelut. Israelilaiset uskovat, jotka ovat kestäneet katastrofeja muissa maissa, voisivat toimia lähettiläinä Israelista tarjoten lievitystä ja rohkaisua kanssauhriveljiltä ja sisarilta Israelista. Nämä huolehtijat voisivat ottaa osaa kristillisen yrityksen lautakuntaan ”kantakaa toinen toistenne kuormia” ja ”niin te täytätte Kristuksen lain” (Gal. 6:2). Ronald Adeney, joka on aikaisemmin esitelty tässä artikkelissa, palveli Israelissa 45 vuotta. Viitaten lähetystyön ja paikallisten uskovien suhteisiin, hän sanoi; ”Selvästi, olettamuksien herättämien ongelmien suurempi tietoisuus siitä, missä toinen on, on oleellista. Enemmän kuuntelua. on elintärkeää molemmin tavoin, Katumus ja avoimuus ovat aina tärkeitä. Meidän täytyy myöntää se. Virheitä tehtiin. Epäonnistumisia sattui. Molemmat osapuolet ovat erehtyneet ja myöntäneet virheensä. Mutta kun Israelin kansalliset ja lähetystyöntekijät palvellen Israelissa, valmistautuvat vastaanottamaan 21. vuosisadan haasteet, jokaisen on pyydettävä anteeksiantoa sekä veljiltä että sisarilta kuin myös Jumalalta, niin yhteen liittyneinä kuin mahdollista, mutta niin itsenäisesti kun välttämätöntä, painaen eteenpäin kohti päämäärää. Nuoruuden kuohunta pitää jättää taakse ja hyväksyä aikuisuuden vastuu kadotetun maailman voittamiseen.”
