Parashat Vayeshev Sanojen voima

Kirj. Jehuda Bachana

Tämä Tooran jakso kertoo Joosefin kärsimyksistä veljiensä käsissä. Miksi he kohtelivat Joosefia niin huonosti?
Opit

• esi-isiemme pimeistä puolista
• sanojen voimasta – miten sanat voivat olla johtamassa jopa murhaan
• miksi me satutamme joskus toisiamme sanoillamme, ja miten voimme saada aikaan muutoksen tällaiseen käyttäytymiseen.

Tänä sapattina käsittelemme Parashat Vayeshevia (”Jaakob asui”). Tämän viikon Toorajaksossa Jaakob pyrki istumaan ja lepäämään, mitä voisi kutsua eläkkeelle jäämiseksi. Olipa niin tai näin niin varsinaisesti tämä parasha aloitaa uuden luvun Jaakobin hektisessä ja epävakaassa elämässä.

Ensiksi kohtaamme hyvin ongelmallisen tilanteen: Jaakobin poikien häijynä tarkoituksena on murhata kylmäverisesti veljensä Joosef. Murha toistuu Ensimmäisessä Mooseksen kirjassa useita kertoja: Kain tappoi Abelin, Eesau suunnitteli ja aikoi murhata Jaakobin… Mutta patriarkat, Israelin heimojen päälliköt, eivät olleet näiden tapahtumien alkuunpanijoita. Tässä jaksossa saamme tutustua esi-isiemme pimeämpiin puoliin.

Esi-isiemme luonteen pimeä puoli
Raamattu antaa meille seuraavassa jakeessa viitteen syystä, joka on voinut aiheuttaa tämän hirvittävän vihan.

”He näkivät hänet jo kaukaa ja alkoivat suunnitella hänen tappamistaan jo ennen kuin hän oli tullut heidän lähelleen. He sanoivat toisilleen: ´Katsokaa, tuolla se unennäkijä tulee. Nyt mennään ja tapetaan hänet ja heitetään hänet johonkin kaivoon. Sanotaan sitten, että villipeto on syönyt hänet. Sittenpähän nähdään, mitä hänen unistaan tulee´” (1 Mooses 37:18-20, RK).

Normaalijärjellä varustettu ihminen saattaisi kysyä, onko yhden tai kahden unen näkeminen riittävä syy murhaan? Tässä tilanteessa oli selvästikin kyse jostain paljon enemmästä kuin mitä pelkät sanat kertovat. Jaakobin pojat tiesivät ja tajusivat, että heidän kodissaan oli kaksi eri asemassa olevaa lapsiryhmää: Raakelin rakastetut pojat ja sitten ne muut. Asiaa ei voinut auttaa, eikä se oikeastaan edes ollut Joosefin syytä. (Vaikka juuri Joosefin unet havahduttivat veljet huomaamaan perheessä vallitsevan eriarvoisuuden.)

Joosefin unet kumpusivat hänen omista aatoksistaan. Ne paljastivat sen tosiseikan, että hänen isänsä Jaakob suosi häntä, ja myös sen, että Joosef oli tästä tietoinen. Hän näki unta, että hänen veljensä kumartuivat hänen edessään maahan, eikä hän aikaillut vaan kertoi heti perheelleen tämän uutisen.

Näiden unien veljissä aikaansaamasta turhautumisesta kasvoi syvään juurtunut viha, ja tämä vastenmielisyys johti lopulta murhan suunnittelemiseen. Keskusteltuaan asiasta he päätyivät kompromissiin ja sen sijaan, että olisivat tappaneet Joosefin, he päättivätkin myydä hänet orjaksi.

Tahtoisin tänään keskittyä puhutun sanan merkitykseen. Puhuminen on yhtä luonnollista kuin hengittäminen. Ja me tarvitsemme puhetta yhtä paljon kuin tarvitsemme ilmaa hengittääksemme. Käytämme puhuttua kieltä arkemme joka vaiheessa, mikä on osoitus sen tärkeydestä. Monet Vanhan ja Uuden Testamentin jakeet kehottavat meitä tarkkaamaan mitä sanomme, niin kuin on kirjoitettu:
”… varjele kielesi pahasta ja huulesi vilppiä puhumasta” (Psalmi 34:14, RK).

Sanat voivat rakentaa meitä tai tuhota meidät. Jos meille sanotaan esimerkiksi, että näytämme surkealta, mielialamme romahtaa välittömästi. Itse asiassa koko päivämme saattaa mennä pilalle sen tähden. Kun meille sanotaan, että olemme kielteisiä, masennus iskee automaattisesti. Ympärillämme olevien ihmisten asennoituminen vaikuttaa meihin ja meidän käyttäytymiseemme.
Puhuessamme käytämme suurta voimaa, mutta meillä on myös suuri vastuu. Jos korostamme vain huonoja ja kielteisiä puolia, niiden voima alkaa vaikuttaa. Sanoja käyttäessämme me pystymme syöksemään – ja meillä on voima – syöstä ihmiset pimeyden kuiluihin.
Myönteiset sanatkin voivat kaivautua syvälle. Niillä on voima nostaa ihminen kielteisen omakuvan syövereistä ja antaa heille uutta voimaa. Hyvän korostaminen on lääke, joka voi pelastaa kuolemasta.
Jos tutkimme rehellisesti syitä siihen, miksi puhumme pahaa, saamme huomata, että se johtuu usein omasta tarpeestamme korottaa itseämme ja olla tyytyväinen itseemme. Meillä on taipumus yrittää tehdä toinen ihminen vähäpätöisemmäksi, koska me olemme itsekkäitä olentoja, ja itsemme vertaaminen toisiin on osa meidän luontoamme. Seuraava on esimerkki siitä, mitä juutalaiset viisaat ovat sanoneet tästä asiasta:
”Sen, joka tahtoo korottaa itseään, tulisi rakentaa lähimmäiselleen kukkula eikä kaivaa hänelle kuoppaa.”
Me puhumme usein pahaa niistä, joita kadehdimme, koska meillä on pakottava tarve saada heidät näyttämään huonommilta ja itsemme paremmilta.

Sanojen voima
Jaakobin kirjeen kolmas luku keskittyy kieleen ja siihen, miten olemme yhteydessä ympäristöömme. Mielestäni luvun avainjae on jae kaksi:

”Me kaikki hairahdumme monin tavoin. Jos joku ei hairahdu puheissaan, hän on täydellinen mies ja kykenee hallitsemaan myös koko ruumiinsa” (Jaakob 3:2, RK).

Jaakob kehittelee edelleen tätä ajatusta ja käyttää esimerkkinä luonnollista maailmaa – hevosta, laivaa ja jopa tulta:

”Kun panemme hevosille suitset suuhun, että ne tottelisivat meitä, me voimme ohjata niiden koko ruumista. Niin myös laivat: vaikka ne ovat suuria ja ankarien tuulten kuljetettavia, niitä ohjataan varsin pienellä peräsimellä, minne perämies tahtoo” (Jaakob 3:3,4, RK).

Jaakob otti suitset ja peräsimen loistavaksi esimerkiksi ohjaamisesta ja johdattamisesta. Suitset ja peräsin eivät ole järin suuria, mutta niillä hallitaan suurta kokonaisuutta. Hän käyttää näitä esimerkkejä kuvatakseen kielen voimaa. Puheillamme me voimme vaikuttaa muihin ihmisiin joko hyvässä mielessä tai pahassa.

”Kuinka pieni tuli – ja kuinka suuren metsän se sytyttää! Myös kieli on tuli, vääryyden maailma. Kieli on jäsenistämme se, joka tahraa koko ruumiin ja sytyttää tuleen elämän pyörän, itse syttyen helvetistä” (Jaakob 3:5b,6,RK).

Jaakob jatkoi vertaamalla kieltä tuleen. Tiedämme kaikki, miten tärkeä ja miten hyödyllinen elementti tuli on. Itse asiassa kukaan meistä ei tule toimeen päivääkään ilman sitä. Samalla me kuitenkin tiedämme myös miten vaarallista tuli voi olla, ja miten varovaisia meidän on oltava käsitellessämme sitä. Yhtälailla voimme nähdä joka päivä, miten kieli on hyödyllinen, mutta että senkin kanssa on oltava varovainen.
Tässä antamassaan esimerkissä Jaakob selittää meille, että olipa metsä kuinka suuri tahansa, pieninkin liekki voi aiheuttaa sen palamisen täysin autioksi. Niin kielikin on hyvin vaarallinen elin, ja nimenomaan sen vuoksi, että meille on ominaista aliarvioida sen tärkeys. Hillitsemätön kieli voi saada aikaa kuolemaa, vieläpä suunnitella murhaa, niin kuin tämän viikon parashassa:

”Kerran Joosef näki unen ja kertoi sen veljilleen. Tämän vuoksi he vihasivat häntä yhä enemmän. Hän oli näet sanonut heille: ´Kuulkaapa, millaista unta minä näin! Me olimme sitomassa lyhteitä pellolla, ja yhtäkkiä minun lyhteeni nousi seisomaan, ja teidän lyhteenne asettuivat minun lyhteeni ympärille ja kumartuivat maahan sen edessä.´ Silloin hänen veljensä vastasivat hänelle: ´Sinustako tulisi meidän kuninkaamme? Sinäkö muka hallitsisit meitä?´ Ja he vihasivat häntä entistä enemmän hänen uniensa ja puheidensa tähden” (1 Mooses 37:5-8, RK).

Miksi ihmeessä Joosef menee kertomaan sellaisen unen veljilleen, jotka ovat jo muutenkin kateellisia hänelle? Ja mistä syystä hänen piti vielä senkin jälkeen kertoa heille unistaan?
Tämän viikon lukujakson alussa Toora kertoo meille, että Joosef oli ilmiantaja, joka kanteli mielellään veljistään isälleen. Näemme tämän seuraavasta:

”… hänellä oli tapana kannella isälleen, mitä pahaa hän kuuli heistä puhuttavan” (1 Mooses 37:2b, RK).

Jotkut Raamatun selittäjät yrittävät tulkita tätä jaetta niin, että Joosef kantoi huolta veljistään ja kertoi siksi isälleen heidän huonosta käytöksestään. Näin hänellä olisi ollut veljiensä etu mielessään. Mutta tuloksena oli, että hänen veljensä vihasivat häntä yhä enemmän, heittivät hänet kaivoon ja myivät hänet orjaksi.
Kun veljet pukivat sanoiksi ajatuksensa pahan tekemisestä, heidän tekonsakin muuttuivat pahoiksi. Muistuttakoon tämä meitä olemaan viisaita, kun käytämme kieltämme. Aina ei ole viisasta puhua, silloinkaan kun yritämme vain auttaa ja meillä on hyvä tarkoitus. Loppupelissä vain seurauksilla on merkitystä.

Lopuksi
Ajatelkaamme tätä esimerkkiä: sanot jollekin, että hän on lihonut. Siitä ei ole mitään apua. Päinvastoin. Tuollainen kommentti, vaikka sanot sen hyvässä tarkoituksessa, on omiaan aiheuttamaan kitkaa eikä taatusti vahvista ystävyyssuhdetta.
Vanha ja Uusi Testamentti edellyttävät meidän käyttävän harkintaa ja viisautta, kun avaamme suumme. Tämä on niin tärkeää, että Jeshuua sanoi siitä painavin sanoin näin:

”Mutta minä sanon teille: jokaisesta turhasta sanasta, jonka ihmiset puhuvat, heidän on tuomiopäivänä tehtävä tili. Sillä sanoistasi sinut julistetaan vanhurskaaksi ja sanoistasi sinut tuomitaan syylliseksi” (Matteus 12:36,37, RK). 

Päättäkäämme olla elävän veden lähteitä, niin kuin Jaakob opettaa:

”Samasta suusta lähtee kiitos ja kirous. Näin ei pitäisi olla, veljeni ja sisareni! Voiko sekä makea vesi että suolavesi virrata samasta lähtestä? Veljeni ja sisareni, voiko viikunapuu tuottaa oliiveja tai viiniköynnös viikunoita? Ei suolainen lähdekään voi antaa makeaa vettä” (Jaakob 3:10-12, NIV).

Jossain vaiheessa meidän täytyy päättää, olemmeko elämän lähteitä – elävän veden, toivon, kannustuksen ja rakkaudellisen totuuden puhumisen lähde? Pyrkikäämme vastaamaan tähän kysymykseen myöntävästi.