Parashat Mishpatim: Tekeekö myötätuntomme meistä julmia?
11.2.2018, Yehuda Bachana
Nämä ovat ne oikeudet, jotka sinun tulee asettaa heidän eteensä… – 2. Moos. 21:1
Kun kymmenen käskyä on annettu, seuraa pitkä lista lakeja ja säädöksiä liittyen elämän kulkuun, kuten henkilön omaisuuteen, velvollisuuteen tästä omaisuudesta, lakeja kadottamisesta ja kansalaisen ja valtaa pitävien välisestä suhteesta.
Tänä sapattina haluamme puhua vähän vastakohdasta jännittävän ja tylsän, epätavallisen ja tavallisen välillä. Sitten haluan puhua hieman armosta, reilusta oikeudenkäynnistä ja oikeudenmukaisuudesta.
Monet Raamatun selittäjät ovat taipuvaisia näkemään Parashat Yitro’n ja Parashat Mishpatim’in toisiaan täydentävinä, yhden seuratessa toista. Tooran antaminen alkaa kymmenellä käskyllä Parashat Yitro’ssa ja jatkuu sitten eteenpäin Parashat Mishpatim’issa.
Haluaisin ehdottaa toista tulkintaa, sitä, että nämä Toora –jaksot ovat vastakkaisia toisilleen sen sijaan että niillä olisi yhteyttä keskenään. Vastakkaisuus on siinä tosiasiassa, että nämä lukukappaleet esittävät kahta keskenään vastakkaista henkistä ja hengellistä asemaa.
Jakso, jossa Toora annetaan huipentuu kertaluonteiseen ilmestykseen. Kun taas Parashat Mishpatim käsittelee ihmisyhteisön päivittäisiä vaatimuksia.
Ero jännittävän ja tavallisen välillä
Tooran antaminen oli kertaluonteinen tapahtuma. Mutta Jumala vaatii meitä noudattamaan hänen käskyjään joka päivä. Miten me sovitamme yhteen tavallisen päivittäisen elämämme ja epätavalliset kertaluonteiset tapahtumat?
Viime viikolla luimme lukukappaleen Yitro, joka käsitteli kymmentä käskyä. Kun kymmentä käskyä luetaan, Israelissa on silloin tapana seisoa. Niinpä meidän seurakunnassamme seisoimme ja ajattelimme asian tärkeyttä. Viime viikkoisessa Tooran lukujaksossa Jumala itse tuli alas taivaasta antamaan meille, koko ihmiskunnalle, lain taulut.
Viime viikon parasha oli huipentuma, Jumalan kertaluonteinen ilmestyminen kaikelle kansalle. Jännitys oli valtava, koko kansa näki sen. Oli kunnioittavaa pelkoa, todellista vavistusta ihmisten sydämissä. Oli täysi ilotulitus: savua, tulta, ääniä meteliä ja jyrinää. Ja tunteet olivat korkealla.
Tooran antaminen Siinain vuorella on perustavaa laatua oleva tapahtuma juutalaiselle kansalle kautta aikain. Mutta välittömästi sen jälkeen tulee suuri lankeemus kultaisen vasikan johdosta.
On enemmän kertomuksia, joissa kuvattuja suuria, jännittäviä ja valtavia tapahtumia seuraa suuri lankeemus. Maailman luomiskertomuksessa luemme luonnon, eläinten ja puutarhan luomisesta. Kaikki on uutta, tuoretta ja hämmästyttävää. Kuitenkin välittömästi tämän jälkeen meille kerrotaan suuresta lankeemuksesta ja häpeällisestä karkottamisesta Eedenin Paratiisista.
Punaisen meren jakautuminen on kenties suurin ihme Toorassa. Israelin kansa on loukussa erämaan ja meren välissä. He näkevät Egyptin armeijan lähestyvän heitä. Kansa huutaa Moosekselle, että he olisivat mieluummin pysyneet orjina Egyptissä kuin kuolevat nyt ”vapaina” erämaassa.
Ja paineen ja pelon ollessa huipussaan Jumala halkaisee meren! Vain tuon ajatteleminen saa minut jännittyneeksi. Ajattelepa: kokonainen kansa marssii keskellä merta vesimuurit kummallakin puolella. Se on lähes käsittämätön kuva.
Sitten meri nielaisee koko Egyptin armeijan. Valtavan ihmeen avulla Jumala kuljetti Israelin kansan halki meren ja tuhosi Egyptin armeijan yhdellä iskulla. Mielen räjäyttävä ihme.
Mutta mitä tapahtuu välittömästi tuon jälkeen? Israelin kansa riiteli Mooseksen ja Jumalan kanssa vedestä ja sitten ruoasta, sitten mannasta ja sitten taas vedestä.
Kaikki ihmiset ovat inhimillisiä olentoja. Meidän tarpeemme on kokea asioita, jotka ovat säännöllisiä ja vakaita. Me emme selviä hyvin kertaluonteisten tapahtumien kanssa, erityisesti, kun ne vievät meidät hengellisten kokemusten huipulle.
Näemme, että huipun jälkeen tulee putoaminen. Ja mitä korkeammalla olemme sitä kivuliaampi on putoaminen. Tuolilta putoaminen sattuu paljon vähemmän kuin putoaminen pilvenpiirtäjän harjalta…
Jokapäiväisen elämän tasapaino
Uskovina meidän on löydettävä tasapaino jokapäiväisessä elämässämme. Luulenpa, että useimmat meistä elämme jonkinlaista kaksinaiselämää. Hengellinen huippu viikonloppuna ollessamme seurakunnan yhteydessä, kun innokkaasti väittelemme määrätyn Raamatun jakeen merkityksestä tai teologiasta. (Tämä on ironiaa, sillä nämä väittelyt ovat tavallisesti teoreettisia kiistoja, joilla on tuskin mitään merkitystä päivittäiseen elämäämme. Väittelemme ja suutumme pääasiassa ”teoreettisista ideoista”.)
Toisaalta viikon aikana elämme hyvin sekulaaria ja maan läheistä elämää ja kaukana siitä kuvitteellisesta ihanteesta, jota vaadimme toisilta, kun väittelemme heidän kanssaan viikonloppuna.
Meidän on löydettävä tasapaino. Ollaan vähemmän ”hengellisiä” väärine ihanteinemme, jotka hipovat taivasta ja ovat saavuttamattomissa, ja eletään päivittäistä elämäämme Jeshuan seurassa ja uskossa Häneen. Kuljetaan perheittemme, naapureittemme ja työtovereittemme vierellä ja niiden lähellä, jotka ovat päivittäin tekemisissä kanssamme.
Ajattelen, että Jeshua vastusti tätä luontaista ihmisen käyttäytymistä, joka on vallalla tänään ja oli vallalla Jeshuan omana aikana. Tämä tekopyhyys, joka vaatii paljon toiselta, mutta on täynnä myönnytyksiä, kun on kysymys omasta itsestä, tekopyhyys, joka on kätkössä, koska me haluamme näyttää ulospäin vanhurskailta.
Mooseksen istuimella istuvat kirjanoppineet ja fariseukset. Sentähden, kaikki, mitä he sanovat teille, se tehkää ja pitäkää; mutta heidän tekojensa mukaan älkää tehkö, sillä he sanovat, mutta eivät tee. He sitovat kokoon raskaita ja vaikeasti kannettavia taakkoja ja panevat ne ihmisten hartioille, mutta itse he eivät tahdo niitä sormellaankaan liikuttaa. Ja kaikki tekonsa he tekevät sitä varten, että ihmiset heitä katselisivat. – Matt. 23:2-5a
Tässä on kohdallaan kysyä: Vaadimmeko paljon toisilta? Haluammeko näyttää vanhurskaammilta kuin todellisuudessa olemme?
Johtavatko meidän uskonnolliset väittelymme yhteyteen vai hajaannukseen? Suuttumukseen vai rakkauteen? Ovatko useimmat kiistakysymyksistä, joista väittelemme, tärkeitä jokapäiväisen elämän kannalta? Vai ovatko ne vain teoreettisia?
Tässä asiassa meidän on pyrittävä kohti yhteyttä.
Kutsu oikeudenmukaisuuteen
Toinen asia, josta haluan puhua, koskee oikeudenmukaisuutta.
Luku 23 (2. Moos.) meidän lukukappaleessamme antaa ohjeita oikeudenkäyntiin Israelissa – vaatimuksen reilusta oikeudenkäynnistä. Lahjusten ottaminen kielletään, samoin kielletään väärien todistajien kuunteleminen jne.
Reiluun oikeudenkäyntiin liittyen löytyy kaksi mielenkiintoista jaetta, ja haluan tarkastella niitä:
Älä ole puolueellinen alhaisen hyväksi hänen asiassansa.– 2. Moos. 23:3
Älä väännä vääräksi keskuudessanne asuvan köyhän oikeutta hänen riita-asiassansa. – 2. Moos. 23:6
Ajattelen, että on kaksi tapaa siinä, miten useimmat ihmiset suhtautuvat rikkaisiin ja köyhiin. Jotkut ihmiset, virkailijoiden ja tuomareiden joukosta, ovat rikkaiden ja vaikutusvaltaisten ihmisten puolella. Ja se usein harmittaa meitä.
Esimerkiksi iso yhtiö saa verohuojennuksia käsittämättömän paljon, kun taas tavallinen kansalainen tai pienyrittäjä läkähtyy veroihin, joita tulee vasemmalta ja oikealta – se ei ole reilua!
Tai jos velkaannumme, pankit hankkivat itselleen kaikki mahdolliset korkomaksut, mukaan lukien takaisinoton, ja vievät kaiken meiltä. Kun suuryhtiö velkaantuu, pankit usein tulevat väliin ja supistavat velkaa – taaskin epäreilua!
Kun rikas ihminen tulee joskus seurakuntaan, me teemme virheen sanomalla hänelle: ”Tule istumaan eteen, kunniapaikalle.” Ja köyhälle tai avuttomalle sanomme: ”Mene taakse, älä erotu joukosta äläkä häiritse.”
Toisaalta myötätunnon tunne, joka on luontaista useimmille meistä, saa meidät tuntemaan pahaa oloa köyhien puolesta, ja me menemme heikon puolelle. Monissa tapauksissa olemme sitä mieltä, että köyhä ihminen on oikeassa.
Tällaista tapahtuu monta kertaa siviili- tai perhelain puitteissa. Mutta sellaista voi myös tapahtua suhteessa Israeliin ja palestiinalaisiin naapureihimme. Usein Israel näyttää vahvalta, hallitsevalta, hyökkäävältä, ja palestiinalaiset vähäväkisiltä, joita on tuettava. Maailma näkee heidät uhreina.
Jumala varoittaa tuomareitamme ja meitä katsomasta säälien syytettyä, jolla on rikkinäiset vaatteet ja reikiä kengissä, ja pitämästä hänen puoltaan jonkun toisen henkilön kustannuksella.
Tekeekö myötätuntomme meistä julmia?
Jumala edellyttää yhtäältä lämmintä ja myötätuntoista sydäntä, mutta toisaalta hän vaatii meitä ottamaan huomioon kylmät ja kovat tosiasiat. Ja näiden perusteella meidän on tehtävä päätös, joka on tosi ja oikeudenmukainen ilman, että rikkaus, vaikutusvalta ja vahvan voima ovat sokaisseet meitä; mutta toisaalta meidän ei tule antaa tunteittemme johtaa meitä menemään köyhien ja avuttomien puolelle – jos he ovat syyllisiä.
Chazal, juutalaiset viisaat, opettavat meille kiintoisan periaatteen:
Se, joka on myötätuntoinen julmaa kohtaan muuttuu lopulta julmaksi myötätuntoista kohtaan. – Midrash Tanchuma, Metzora 1
Tämän lauseen opettaminen oli ensiksi esillä liittyen kuningas Sauliin:
Mene siis ja voita amalekilaiset, ja vihkikää tuhon omaksi kaikki, mitä heillä on; äläkä säästä heitä, vaan surmaa miehet ja naiset, lapset ja imeväiset, raavaat ja lampaat, kamelit ja aasit.” – 1 Sam. 15:3
Saul ei täyttänyt käskyä:
Mutta Saul ja väki säästivät Agagin sekä parhaimmat lampaat, lihavimmat raavaat ja karitsat, kaiken, mikä oli arvokasta… – 1. Sam. 15:9a
Ja myöhemmin, kun Saul epäili, että Noobin papit olivat tehneet yhteistyötä Daavidin kanssa ja auttaneet häntä, Saul surmasi heidät armottomasta:
Myös pappiskaupungin Noobin asukkaat hän surmasi miekan terällä, sekä miehet että naiset, sekä lapset että imeväiset; jopa raavaat, aasit ja lampaatkin hän tappoi miekan terällä. – 1. Sam. 22:19
Saulilla oli myötätuntoa amalekilaisia kohtaan eikä hän halunnut tappaa heitä niin kuin häntä oli käsketty, mutta sitten hän oli julma Noobin asukkaille ja tappoi heidät tarkalleen samalla tavalla niin kuin hänen oli ollut määrä tehdä amalekilaisille.
Tästä tapauksesta juontuu edellä mainittu Talmudin neuvo. Mutta tämä ilmaisu on syvä ja tärkeä meille ja meidän käytöksellemme tänäkin päivänä.
Maailman yhteiskunta on taipuvainen vaientamaan ongelmat ja kaikenlaiset skandaalit: väkivallan, seksuaalisen ahdistelun, varkaudet, petokset, riiston, vahingoittamisen ja monen muun.
Meillä on taipumus antaa anteeksi, antaa toiselle vielä yksi mahdollisuus, välttää kertomasta poliisille, olemaan pilaamatta julkisesti jonkun mainetta, sen ymmärryksen mukaisesti, että me kaikki olemme syntisiä ja tarvitsemme toisen mahdollisuuden, ja että me kaikki tarvitsemme Jeshuaa.
Mutta juuri tähän yhteyteen tämä ilmaisu soveltuu: ”Se, joka on myötätuntoinen julmaa kohtaan muuttuu lopulta julmaksi myötätuntoista kohtaan.”
Jos me emme valita poliisille seksuaalisesta väkivallasta tai sallimme henkilön, joka tekee vastakkaisen sukupuolen olon epämukavaksi, pysyä yhteisössämme, ketä me autamme ja ketä me vahingoitamme?
Jos me tiedämme, että yhteisössämme on joku, joka käyttää hyväksi toisia rahallisesti tai aineellisesti, ja me olemme sokeita tälle asialle, ketä me autamme ja ketä me vahingoitamme?
Tämän viikon parasha vaatii ehdotonta oikeudenmukaisuutta. Tunne on hyvä ja tärkeä, myötätunto on tärkeää, mutta viikoittainen Toora – jaksomme vaatii, Jumalan vaatii, meitä olemaan kiinnittämättä huomiota ihmisen ulkonaiseen kurjuuteen vaan sen sijaan ottamaan huomioon kylmät ja kovat tosiasiat ja tuomitsemaan oikeudenmukaisesti.
Meidän on varmistuttava siitä, että yhteisön hyvät ihmiset ovat turvassa, ja ettemme salli heidän joutuvan uhreiksi.
Shabbat Shalom.
